Time is just flowing

Tuntuu kun kesä olisi tullut takaisin, koska aurinko paistaa täydeltä taivaalta ja asteita on ainakin 25! Ensi viikosta lähtien saa valita kesä tai talvi uniformun väliltä. Mä taidan ainakin olla vielä kaksi viikkoa ennen lomaa olla kesä unifomussa, koska en jaksa lähteä säätämään toisen uniformun kanssa. Tarvitsen vielä kravatin, koska kotona on vain yksi ja siskokin tarvitsee. Laittelen siitäkin kuvan koska sitä on pikkuisen hankala ruveta selittämään varsinkin mun selitystaidoilla. Enkä itseasiassa ole edes täysin varma mitä kaikkea siihen sisältyy.

Mutta koulusta oon ollut aika kiireinen. Englannissa pitää tehdä Research eli en osaa suomentaa. Mutta mun pitää katsoa kolme leffaa tai valitsin katsoa leffat, koska lukeminen ei ihan kuulu mun vahvuuksiin. Ja tehdä niistä jonkun teeman ja kysymysten avulla yhteinen juttu. Mun teemana on naisstereotypiat. Mediassa täytyy tehdä Director Study eli opiskella joltain ohjaajalta kaksi leffaa ja kirjottaa kolmesta asiasta esimekiksi näyttelytavoista, kuvaustekniikoista jne. Mä teen Tim Burtonista ja Alice in Wonderlandistä ja Charlie and the Chocolate Factorystä. Oon pikkusen myöhässä aikataulusta, koska mun olisi pitänyt tehdä draft eli luonnos, mutta mulla ei ollut mitään hajua minkälainen ja mitä siihen pitää tehdä. Monessa aineessa opettajat aina töiden aikana haluaa saada väliaika tietoa miten menee. Se on vähän outoa, koska on tottunut vain deadlineen ja silloin pitää olla lopullinen työ valmis. Tää on kyl todella hyvä systeemi, koska sillon saa palautetta ja tietää mitä kannattaisi parantaa, että saisi hyväksytyn. Arvosanat on siis Achieved (A), Merit (M) ja Exellence (E). Ja mitä nyt huomasin englannin tunnilla, että Achieved on aika hankala saavuttaa, koska molemmat jätkät mun molemmilla puolilla ei päässy läpi englannin esseestä. MÄ PÄÄSIN!! Sain A- eli rimaa hipoen, mutta silti. Oon niin onnellinen ja yllättynyt! Outdoor Educationissa ei taas mennyt ihan niin hyvin. Piti tehdä research läheisen Tararua Forest Parkin luonnosta ja en oikein osannut joten joudun tekemään sen nyt uudestaan, mutta nyt sentään tiedän mitä mun pitää hakea ja sain hyvät esimerkit.

Viime sunnuntaina olin muuten Dragon boating kisoissa Wellingtonissa. Porukkaa oli tullut Australiasta ja joka puolelta Uutta Seelantia. Joukkueita oli ainakin 120 plus kaikki katsojat eli meno oli siisti. Sarjoja oli Tytöt, Pojat ja Seka joukkueet. Meillä oli edustajia tyttöjen ja sekajoukkueiden sarjoissa. Mä olin siis tyttöjen joukkueessa ja perhoset ilmaantui mun mahan pohjaan, kun lähdettiin kävelemään veneille. Heti ensimmäisenä vastassa oli viime vuoden National Champion, joten oltiin vähän kusessa. Hävittiinkin ensimmäinen kilpailu aika reilusti kymmenellä sekunilla verrattuna National Cahmpioneihin. Toisaalta oltiin myös ensimmäisä kertaa merellä ja aallot löi yli kun istuin ensimmäisenä veneessä. Eli meno oli aika hurjaa. Toinen kisa voitettiin aika reilusti ja voitiin olla hyvillä mielin. Päästiin Grand A Petite Final ja voitettiin se ajalla 1:24.19 ja seuraava vene oli ajalla 1:24.99 eli tiukaksi meni. Lopputuloksena oltiin siis tilastollisesti kai 6th. Mutta aika hyvä sanoa, että olen Uuden Seelannin koulujen välisten Dragon boat kilpailujen tyttöjen 6. Viimeisessä kisassa tiedän, että annoin kaikkeni, koska sain vanhan pesäpallo revähdyksen (en tiedä voiko sitä sanoa vammaksi) kipeytymään. Hengittäminen kävi hiukan hankalaksi ja illalla nukkuminen oli vähän vaikeaa. Mutta se on onneksi ohi.

Nyt mun pitää rientää koulun Galaan myymään meidän ryhmän juomia. Kaikki raha menee hyväntekeväisyyteen ja toivottavasti meno on hyvä. Ainakin päivällä kun pystytettiin kojuja niin näytti hyvältä.

Otin kuvan kartasta joka on viimeksi vaelletusta alueesta. Saan pian myös oikeita kuvia sieltä, kun saan muistitikkuni takaisin opettajalta.
Ja myös kuva Rugby World Cup pokaalista!!

Another Tramp

Eipä ole juuri tapahtunut mitään tässä vähään aikaan. Tulin tänään kolmen päivän vaellusreissulta, joka jouduttiin siirtämään maanantaista keskiviikkoon sään takia. Maanantai ja tiistai olikin aika sateista koko ajan, joten olen ihan onnellinen, ettei lähdetty vielä silloin. Mutta loppujen lopuksi, kun päästiin lähtemään se oli ihanaa. Nyt voin sanoa oikeasti, että tykkään vaeltamisesta. Toisena päivänä ajattelin todella pitkään kenen kanssa ja mihin lähtisin, kun tulen Suomeen. Jos veli tai veljet suostuisivat lähtemään se olisi ihanaa. Tai äiti päästäisi meidät keskenään Lappiin. Lappi tulee kyllä olemaan sata kertaa helpompi kuin Uusi-Seelanti. Siinä vaiheessa, kun on kävellyt 2 tuntia ylämäkeä, ja kun sanon ylämäkeä niin se todellakin on melkein pystysuoraa ylämäkeä, alkaa huomata poltetta jaloissa ja vaeltamisessa tuollaisissa tilanteissa pitää olla hyvä stimuloimaan itseään jatkamaan. Yhdessä vaiheessa toistin itselleni "Don't give up, Keep going, Don't stop, You can do this". Se on kovaa, mutta se fiilis, kun näkee seuraavan yöpaikan, saa laskea rinkan maahan ja ottaa kengät pois jaloista on taivaallinen.
Ensimmäinen päivä oli oli aika rankka, n. 7 km. Kiivettiin Mt. Reevesin laelle, joka on 899 metriä korkea. Koko ajan katsottiin, että tuolla on huippu, mutta aina se vain jatkui ja jatkui korkeammalle. Loppujen lopuksi koko työ oli sen arvoista, koska maisemat olivat upeat. Näin koko Wairarapan ja ihmiset näyttivät missä on Masterton, Carterton ja Greytown. Näin myös ensimmäistä kertaa Lake Wairarapan. Seuraavaksi laskeuduttiinkin aika jyrkästi alas Tutuwai Hutille ensimmäiseksi yöksi. Ensimmäisen päivän vaellus kesti noin 5 tuntia, eli oltiin Hutilla noin neljän aikaan. Ja ensimmäinen yö jouduttiin nukkumaan emergency sheltereissä eli huonosti suomennettuna hätäsuojissa. Nukuin packlinerissa, joka siis laitetaan rinkkaan ja kaikki tavarat laitetaan sen sisälle ettei ne kastu, vaikka rinkka kastuisikin. Yöllä oli kova tuuli ja heräsin ainakin miljoona kertaa siihen. En oikein tiedä kuinka paljon tai hyvin nukuin, koska tuntui siltä, että olin koko ajan hereillä, mutta silti nukuin yllättävän hyvin. Alkuyöstä oli hiukan ongelmia sopeutua, mutta lopulta se oli ihan mukavaa.
Seuraavana päivänä olikin rankin osuus tiedossa, noin 10 kilometrin reissu. Jouduttiin lyhentämään matkaa tuulen takia. Alunperin meidän oli tarkoitus ylös Mt. Covelle (1080 m) ja matka olisi ollut noin 12 km, mutta ei ollut mitään järkeä lähteä kiipeämään niin kovassa tuulessa mihinkään. Joten päivän korkein kohta oli vain 572 metriä. Pysähdyttiin matkalla myös yhdellä Hutilla, tuvalla, joka on rakennettu 1946. Se oli ihanan pikkunen ja söpö.
Tällä matkalla vietin suurimman osan ajasta yksinäni, koska en ole viimeistä sakkia, mutta en pysy etuporukan perässä. Mutta siinä mulle jäi hyvin aikaa ajatella kaikkea ja olen nyt yrittänyt saada itseäni kiinni ajattelenko englanniksi vai suomeksi. Suurimman osan ajasta taidan ajatella englanniksi ja äsken, kun laskin kartasta kilometrejä tein sen automaattisesti englanniksi. Mutta nyt mulla taitaa olla meneillään jonkinlainen vaihde jonka yli mun pitää päästä. Ajattelen englanniksi, ja näin taas unen englanniksi ja sopeutuminen on hyvässä mallissa, mutta kun puhun Suomesta käytän me-muotoa. Sanon, että me Suomessa teemme niin ja näin. Olen nyt yrittänyt päästä tästä ajatuksesta pois. En kaipaa Suomeen, mutta mulla on todella paljon ajatuksia mitä teen kun tulen takaisin. En elä hetkessä, ja se olisi aika tärkeää.
Toinen yö vietettiin Totara Flatseillä. Siellä päätettiin otta teltta käyttöön, koska tänään aamulla oli määrä sataa. Ja ehkä mukavuussyistäkin päädyttiin kolme tyttöä telttaan. Illalla tehtiin ansoja eläimille ja mä ahkerana tein jousen ja nuolen. Se oli yllättävän hyvä, mutta no aika hyödytön. Ennen kun metiin nukkumaan pidettiin myös hyvä juttu tuokio meidän teltan edessä. Puhuttiin elämän suurista viisauksista ja elämän tarkoituksista ja päädyttiin aika hienoihin lopputuloksiin. Yöllä olin todella ulkona, siis psyykkisesti. Heräsin kaksi kertaa siihen, että nousin istumaan ja mietin missä ihmeessä olen ja mitä mun piti tehdä. Onneksi aina tajusin, että mun pitää jatkaa nukkumista.
Aamulla tuntui siltä, että olisin nukkunut paremmin emergency shelterissä kun teltassa. En tiedä miten se voi olla mahdollista. Tämän päiväinen kävely alkoi vähän erikoisemmin, nimittäin jouduttiin ylittämään joki. Jakauduttiin kahteen eri ryhmään ja mun ryhmässä oli kolme jätkää, minä ja Sanni. Vesi oli jäätävän kylmää ja ylettyi melkein mun vyötärölle. Onneksi olin laittanut vain shortsit jalkaan, joten ne kuivui aika nopeasti, mutta kengät oli vielä märät kun tulin kotiin. Tunsin joka askeleella litinän ja lotinan. Tyhjensin kyllä mun kengät ja yritin puristaa kaiken mahdollisen veden pois minkä vain sain. Kun päästiin joen toiselle puolelle ja seuraavalle tuvalle lähdettiin väärään suuntaan ja huomattiin se vasta 20 minuutin kävelyn jälkeen. Joten käännyttiin takaisin ja aloitettiin loputon 2 tunnin ylämäki. Mutta en inhoa ylämäkiä. Eniten inhoan alamäkiä. Olen todella outo, tiedän sen. Mutta on liukasta ja selässä on 15 kiloa lisäpainoa ja jos oikeasti liukastuisin niin olisin ainakin 10 metriä alempana mustelmilla ja aika varmasti murtumillakin. Se on vain pelottavaa. Loppumatkan alamäestä olinkin jo aika epätoivoinen, koska halusin sen vain loppuvan. Mutta ylhäällä näin jonkin aivan toisenlaisen maailman. Kaikki puut oli kuin kuorrutettu pehmeällä vihreällä karvamatolla. Itse puita ei edes näkynyt ja lehdet olivat vain puiden lavoissa. Hienointa koko maisemassa oli, että koko huippu oli pilven peitossa eli pieni untuva ympäröi kaikkea. Ja puut eivät olleet suoria vaan käkkäriä ja sojottivat joka paikkaan. En olisi yhtään ihmetellyt jos jossain olisin nähnyt pienen keijun liitelevän. Se oli niin maagista ja upeaa. Tuntui kun aika olisi pysähtynyt.
Kokonaisuudessaan tramp oli aivan mahtava. Jos todella haluaa nähdä Uutta Seelantia kannattaa lähteä vaeltamaan. Nähdä kaikki ne maisemat ja kuinka maisema voi vaihtua niin nopasti. Aloin oppimaan millaisissa korkeuksissa kasvaa mitäkin. Mitä alemmas mennään alkaa kuulua hirveätä meteliä sirkkoja muistuttavista hyänteisistä ja kasvillisuus menee pusikkoiseksi. Keskivaiheilla on isoa metsää, paljon ferniä, korkeammalla aivan peintä pusikkoa tai lumoavaa taika metsää.
Mutta jos todella haluaa tietää miltä se tuntuu niin ottaa 15 kiloa reppuun ja etsii mahdollisimman jyrkän ylämäen ja kävelee sitä 2 tuntia putkeen. Lantion seudulle alkaa muodostua mustelmia, jaloissa ei oikein kierrä veri, juomavesi alkaa ehtyä, vaikka tietää, että vettä pitäisi säästää, koska seuraava joki tai puro on vasta parin tunnin päässä tai vasta päivän matkan lopussa. Huomasin tällä reissulla, että mun polvet kertovat rankasta matkasta. Ne ei näköjään tykänneet jyrkistä alamäistä, mutta kyllä ne siitä. Niska ja hartiaseutu on myös kireällä ja voisin pyytää siskoa hieromaan sitä vähän, koska huomenna on orkesteri konsertti ja pitäisi vielä treenatakin vähän, koska ollaan oltu siskon kanssa vain kaksissa treeneissä, koska ne tarvitsi kiireellisesti 2. viulisteja. Ja sunnuntaina on 6.15 am lähtö koululta Wellingtoniin Dragonboating kilpailuihin.

Yritän vielä kirjoitella vähän ajatuksistani ja ehkä vähän pienemmissä teksteissä, koska tästä nyt tuli hiukan pitkähkö. Eli kiitos jos joku jaksaa lukea!
Yritän myös laitella kuvia mahdollisimman nopeasti..

http://open.spotify.com/track/2rwi1YvtdiAwwc0xMQqf9d