<3

Kääk! Avaan Facebookin, mulla on hyvä fiilis, ei ole yhtään ikävä ja muutenkin menee hyvin. Mutta ensimmäisenä silmille iskee Wanhojen kuvat ja kaikkien ystävien kauniit puvut ja jumalattomat kauniit kasvot. Tuli heti pieni flashback ja miten voisin olla nyt siellä paikalla samoissa kuvissa, voisin pitää kaunista prinsessamekkoa ja leikkiä prinsessaa sen kaksi päivää, nauttia ystävien seurasta ja nauraa vatsa kipeäksi.

Mutta mä olen täällä. Alan nyt päästä kiinni tähän elämään täällä. En osaa kuvitella, että olen ollut täällä kohta kuukauden. Ihan mieletöntä. Koulussa pystyn jo huutamaan jonkun perään ja kysymään ja puhumaan tosta vain jotain. Eilen kävin koiran kanssa lenkillä ja se oli ihanaa. Aurinko paistoi oli varmasti 25 astetta varjossa ja sain ihanasti aurinkoa. Paloinkin pikkusen, mutta vain vähän. Mulle on tullut jo selkeät shortsien rajat jalkoihin ja kyllä vähän huomaa, että olen ruskeampi kuin olin Suomessa.

Huomasin viime viikolla, että tämä viikonloppuinen suomen puhuminen ja kirjoittaminen ei te hyvää mun englannin taidolle, ja yritän tehdä sitä mahdollisimman vähän. Mutta hyvä uutinen on se, että NÄIN ENSIMMÄISEN UNEN ENGLANNIKSI! Heräsin yöllä siihen, että puhuin unissani ja englanniksi. Se oli todella hämmentävää. Seuraava uni samana yönä oli puoliksi englanniksi ja puoliksi suomeksi.

Haikeeta, mutta taidan lähteä tekemään puutarhahommia, lenkille tai jotain järkevää, ettei tarvitse velloa tässä tunteessa. Voisin vaikka katsoa leffan Once Were Warriors. Todella väkivaltainen, raaka tarina. Luen sitä myös kirjana, siis englannin tunnnilla, mutta välillä voi olla hiukan ongelmia ymmärtää. Sisältää juomista, polttamista, hakkaamista, murhaamista itsemurhan.. Tarina on siis Maorien ongelmista, mutta ei todellakaan päde tuolla tavalla.

Ainiin ja tänään mennään Lenan kanssa katsomaan jotain tapahtumaa, missä on paljon eläimiä. Ei mitän hajua, mutta katsotaan. Ei sinne kävele kun 40 minuuttia.

Valentines Dayn pelastus

Voisin sanoa, että tänään oli mahtipäivä, ainakin eilisen tunnelmiin verrattuna. Jotenkin fiilis koulussa oli parempi, juttelin ihmisille enemmän ja muut jutteli minulle.
Eilen ymmärsin kuinka erilaista on, kun ei ole ketään kenen luokse voi koulussa mennä ja jutella. Suomessa pystyin menemään melkein kenen tahansa luo ja alkaa puhua jostain aivan älyttömästä jutusta. Täällä olen enimmäkseen yksin. Tunnilla tietysti opiskelen, saan ajan kulumaan nopeammin ja se ehkä helpottaa koulun käyntiä. Mutta, vaikka muut jotain puhuu, niin ei kukaan minulle puhu. Välitunneilla ja lunchtime istun yleensä yksin Senior Common roomin jollain sohvalla ja kuuntelen ja katselen muita. Yleensä ihmiset sanovat hi ja se on siinä. Joskus puhun pari sanaa jonkun kanssa, mutta yleensä se tyrehtyy nopeasti ja jään istumaan siihen porukkaan kuuntelemaan muiden juttuja.
Mutta ei se ole paha. Nyt, kun tällaista on jatkunut kaksi viikkoa, niin siihen tottuu. Mulla ei ole hirveää tarvetta puhua kenellekään, vaan voin vain istua ja yrittää ymmärtää jostain joitain tai vain teen omia juttujani. Se ei ole enään hirveää tai noloa olla yksin niinkuin se aluksi tuntui olevan. Sen verran olen ylepä itsestäni, että uskallankin mennä Common Roomiin istumaan, vaikka menenkin ja olenkin yksin.
Tänään oli kuitenkin hiukan erilaista. En tiedä johtuiko se Valentine's day:stä, mutta heti kun menin Common Roomiin ja istuin yksi tyttö kysyi multa, miten menee eilisen Dragon Boatingin jälkeen. Eilen oli siis ensimmäiset Dragon Boating treenit ja se on aivan ihanaa. Minut pistettiin veneen perälle, mikä on kaikkein raskain paikka! Mulla on lihakset semi kipeät ja sain mustelman sääreen. Se on vähän niinkuin kanootilla menisi, mutta kyydissä on 22 ihmistä melomassa. Edessä on yksi tyyppi huutamassa 1, 2, 3... ja takana yksi ohjaa. Jo 3 viikon päästä lähdetään Wellingtoniin kisailemaan.
Ja Janelle, joka on mun form class ryhmässä kysyi, haluaisinko lähteä ns. tutoroimaan Year 9 oppilaita, koska ei Janelle muuten olisi lähtenyt. Orkesterin ensimmäiset treenit alkoivat ja siellä ihmiset heitti läppää ja yksi jätkä sanoi, että mulle pitäisi antaa soolo, kun muuten tylsistyn. No siis biisit on vähän ei-niin-tasokasta -luokkaa kun Vaskiksessa. Mutta ei se menoa haittaa, koska siellä on mukavia ihmisiä ja toivottavasti saan tehtyä ainakin muutaman kaverin siellä.
Ihanana lisänä päivälle oli myös ensimmäinen piano tunti! Ei me mitään siellä tehty, mutta saan ruveta katsomaan internetin syövereistä itsellen jotain, mitä haluan soittaa. Haluan treenata vapaasäestystä, jotta voin jossain vaiheessa säestellä itseäni, kun laulan. Mut on myös buukattu laulamaan musiikin competition ryhmässä sooloa. Meillä on neljän ihmisen ryhmä: rummut, kitara, piano ja laulu, ja tarkoituksena jokaiselle ryhmälle on tehdä oma biisi, joka lopuksi esitetään ja katsomaan "mikä on paras".

Hankalinta tässä kaikessa on vielä, että elän kaksoiselämää. Mutta en kokonaan kumpaakaan. En oikein ole täällä vielä "in", enkä ole enään Suomessa "in". olen vain tälläinen agentti, joka hyppii elämästä toiseen. Kukaan täällä ei tiedä millainen olin Suomessa, eikä kukaan Suomessa tiedä miten täällä elän.
Ei tämä nyt kuitenkaan (välttämättä) tarkoita, että vedän täällä aivan ranttaliksi ja huidon menemään, sillä ei kukaan jaksa katsoa sellaista paskaa koko vuoden. Erityisesti minä.


Happy Valentine's Day Everybody <3

Shoppailua..

Noi siniset farkut on siis mun rakkaus! NE on ihanan silkkisetki pinnalt eikä tunnu farkuilta ollenkaa. Lompakko on ihanan kätevä, aion kyllä pitää edellisen, koska sinne on hyvä laittaa Eurot ja Hong Kongin dollarit. Lollipopsit oli ihan pakko vaan ostaa, koska ne näytti niin ihanilta (ja tiedän niille muutakin käyttöä). Paitjoa tarviin kouluun ja jogginpaita oli tarpeen.

Day in Wellington

Päivä Wellingtonissa! Tietenkin shoppailua ja maisemia. Enimmäkseen shoppailtiin ns pääkadulla, Queens St, mutta käytiin myös Cable Carilla katsomassa maisemia yhdeltä hill:ltä. Ostin siniset farkut, pari paitaa, lahjoja rakkaille, tatuointeja ja uuden lompakon. Käytiin syömässä lunch in Subway ja Lena ja Aleishe (lausutaan melkein kuin Aliisa, joka on siis joku Mauginin ystävän tytär, joka pyydettiin mukaan) meni tealle Burger Kingiin. Ja mä söin siellä ranskalaiset!!! Mun kolmen vuoden tauko on päättynyt. En ole siis kolmeen vuoteen syönyt minkäänlaisessa pikaruokalassa (kuten McDonalds), Subway on siis sallittu.
Mun jalat on muuten aivan muussia. Jalkapöytiin on ilmestynyt hienot mustelmat, eikä turvotus ole laskenut mihinkään. Mutta silti minä nero lapsi laitoin ihana korkkarini jalkaan. Jouduin yhdessä vaiheessa ottamaan kengät pois (ja sukkahousut myös), koska en pystynyt enään kävelemään. Ihmiset katto pitkään, kun kaikki mun haavat ja mustelmat loisti mun jaloista ja kävelin siellä kokonaan ilman kenkiä. Ehkä olisi ollut nerokasta ottaa jandalsit mukaan, mutta hyvin se loppujen lopuksi meni. Kenkiä en laita vähään aikaan jalkaan, ainakaan korkkareita, tai katsotaan kävelenkökään edes vähään aikaan.
Mutta onneksi maisemia katsomaan ei tarvinnut kävellä, kun otettiin Cable Car ja ajettiin ylös pienelle hill:lle. Sieltä näkyi "koko" Wellington ja myös Mt. Victoria, jota ympäröi metsä, jossa on kuvattu Lordi of The Rings. Ei se mitenkään erikoinen metsä ollut, mutta voin siitä kuvan laittaa.
Takaisin tullessa ei sentään tarvinnut kävellä kotiin, vaan Aleishen äiti tuli hakemaan meitä asemalta. Ja se kysy, että onko mun äidinkieli englanti! Miten voi olla mahdollista?!? Olin todella otettu. Ja moni on muuten kysyny osaako mun vanhemmat englantia. Ja kun sanon, että kyllä osaa todella hyvin, niin kaikki on aika ihmeissään. Se on täällä niin erilaista, kun opiskellaan vain äidinkieltä, englantia, eikä tarvita mitään muuta kieltä. Kun me aloitetaan noin 9-vuotiaina opiskelemaan englantia ja seuraavaksi ruotsi tai sitä ennen vielä jotain muuta kieltä. Meille se on niin normaalia, että osataan monia eri kieliä ja tarvitaan niitä, mutta täällä ja yleensä muuallakin englannin kielisissä maissa sitä ei ajatella.se on harvianista osata muita kieliä. Kyllä täällä moni osaa maoria ainakin pari sanaa, mutta onko se osaamista.