Löysin tämän koneeni syövereistä. todellisuudessa lähteminen on hirveää. aina jotakuta sattuu ja asioita jää tekemättä. tämän vuoden jälkeen olen epävarmin ikinä mitä tulee tulevaisuudessa tapahtumaan, mitä haluan tehdä elämälläni. samalla olen täysin varma, että palaan tuohon maahan vielä takaisin ja vaihtoehtoja miten pääsisin sinne on rajattomia. en hyväksy sellaista ajatusmallia missä en menisi takaisin, se ei ole vaihtoehto. vuodestani on seurannut monia todella hyviä asioita ja toivottavasti en vielä ole edes tietoinen kaikista. suomen puolella sisarussuhteeni ovat parantuneet ja olen paljon läheisempi veljieni kanssa. aluksi kun taas näin perheeni oli se vaikeaa ja tapeltiin sekä kinasteltiin aika paljon.
on vaikea ajatella miltä tuntuu taas olla suomessa, koska viime kerrasta on jo ollut aikaa, mutta aika on lentänyt niin nopeasti että tuntuu kun vasta eilen olin suomessa. jonain päivinä kieli sujuu ja toisina ei niin paljon. sometimes im just sick of finnish and i dont wanna be anywhere near that language. i definitely dont wanna loose my english because i am so proud what ive accompished, my accent and vocabulary. i love the feeling when someone asks me if im a kiwi or say that i sound like a real kiwi! one day i will be a real pakeha kiwi.
Istun Hong Kongin lentokentällä odottamassa seuraavaa lentoani. En voi ymmärtää, että kun tämä lentorumba on ohi en löydäkään itseäni Uudessa Seelannissa vaan Suomesta.
En mielellään kuitenkaan sitä ajattelekaan, koska se tuo kyyneleitä silmiini todella helposti.
Onko mun vuosi tässä? Kaikkien muistojen ja tapahtumien jälkeen jätän kaiken jälkeeni näin helposti. Oloni on tyhjä enkä ymmärrä mitä seuraavaksi tapahtuu. Koko vuoden palaaminen on vain ollut kaukainen fakta, mutta tällä hetkellä se tapahtuu.
Kirjoittelin lentokentillä hiukan ajatuksiani, mutta siitä on jo ollut paljon aikaa. Syy miksi en ole kirjoitellut on, että mieleni on ollut täysin tyhjä enkä ole pystynyt ymmärtämään ja prosessoimaan kaikkea tapahtunutta. Lensin siis Auckland - Hong Kong - Paris - Helsinki.
Aucklandissa ennen kun lähdin yritin parhaani mukaan pidätellä itkuani ja onnistuin siinä niin pitkään kunnes lentokone kiihdytti kiitorataa pitkin ja pyörät irtosivat maasta. Kuulostaa niin clichéltä, mutta juuri kun irtosimme Uuden Seelannina maalta poskelleni vierähti kyynel.
Viimeinen kuva rakkaasta maastani.
Palasin Suomeen siis 5.1.2013 salassa kaikilta koulukavereiltani. Lentokentällä vastassani olivat perheeni jotka olivat juuri laskeutuneet omalta lennoltaan Saksasta ja pari hyvää ystävääni. Kerroin kaikille muille, että palaan vasta 11.1., jotta pääsisin katsomaan kouluni musikaalia salassa ja yllättämään muut ystäväni. Suunnitelman takani oli kanssani yksi hyvä ystäväni koululta, jotta saimme kaikki muut uskomaan, että tulisin vasta msukaalin ensi-illan jälkeen. Vaikeinta ensimmäisellä viikolla oli kun en pystynyt ottamaan yhteyttä kehenkään ettei upea suunnitelmani (ystäväni kanssa) epäonnistuisi. Siivosin huonettani ja yritin nukkua vaikkaikn jet lag jaksoi herättää minua joka aamu 5 aikaan vaikka yritinkin mennä nukkumaan 12 jälkeen.
Suunnitelmani musikaalin ensi-iltana onnistui niin pitkälle kunnes minut bongattiin yleisöstä esityksen puolivälissä, mutta toivottavasti yllätys oli mukava. Esityksen jälkeen pääsin halailemaan ja onnittelemaan kaikkia kokonaisen vuoden jälkeen. Tunne oli upea kun ihmiset muistivat mut ja kyselivät heti 'yhdelle'.
Siinä vaiheessa en tuntenut suurta ikävää Uuteen Seelantiin, vaikkakin se oli koko ajan takaraivossani ja palasi sieltä aina iltaa vasten muistuttamaan minua. Suomi alkoi sujua normaaliin tapaan hyvin nopeasti, vaikka tällä hetkellä saatan vieläkin sanoa hyvin outoja sanoja tai suomentaa suoraan englannista. Englantia puhun vielä hyvin mielelläni, en silloin kun joku pyytää näyttämään uutta aksenttiani, mutta muuten jos vain on tilaisuus. Kirjoitan myös päiväkirjaani englanniksi ja jotkut asiat toimivat paljon paremmin niin päin. En ole vieläkään keksinyt selitystä, miksi ihmissuhteet ja varsinkin vaikeat tilanteet on paljon mukavampi hoitaa englanniksi. Suomen kielessä on toki hyviäkin puolia, kuten osaan sanastoa paremmin kun englantia ja pystyn siten ilmaisemaan esimerkiksi tuneitani paremmin.
Kun latailin kaikkia kuviani löysin myös lähtöbileiden kuvia ja löysin Heikin, Joaon ja Jopen biisin mulle. Miten paljon pienet asiat kuten kappaleet vaikuttavat mielialaan!
Niille kaikille, jotka ajattelevat, että vaihtari vuoden jälkeen on helppo palata takaisin voisin sanoa pari sanaa omasta kokemuksesta. En ole ollut Suomessa kun kuukauden ja jämät, mutta jo nyt olen huomannut kuinka kaikki on muuttunut ja ihmiset eivät ole enään samoja kun ennen. Fakta on, että kaikki ympärilläsi ovat muutuneet samoin kun sinä itse. Hyvät ystävät vuosi sitten eivät välttämättä ymmärrä sinua samalla tavalla kun luulit ja kaverit joista ajattelit, ettet koskaan olisi parhaimpia kavereita voivat tulla paljon lähemmiksi.
Olen itse yrittänyt parhaani mukaan hakea paikkaani kavereiden keskellä, mutta välillä se on vaikeaa ja tuntuu, että tungen paikkaan minne en kuuluisi. Toisaalta olen tullut pahaan paikkaan enkä tietenkään syytä ketään koska minähän olen se joka on ollut poissa vuoden.
Sanoin joskus, että voisin asua Uudessa Seelannissa ja vaikka Suomessa kaikki en ole ruusuilla tanssimista en haluaisi muuttaa sinne tällä hetkellä. Suomi on ja aina tulee olemaan kotimaani. Olen nauttinut hiihtämisestä, lumitöistä, lumen katselemisesta lämpöisestä kodista takan ääressä. Pimeyteen en ole vielä tottunut, mutta pikku hiljaa sekin alkaa tuntua normaalilta. Päällisin puolin pystyn toteuttamaan vanhoja rutiinejani ja nauttimaan oman kodin rauhasta. Minun ei enää tarvitse olla jonkun toisen kotona vieraana, vaan pystyn itse päättämään missä menen ja olen eikä minun tarvitse olla valppaana jos minua tarvitaan jossain.
Perheen kanssa olen nyt saanut arjenkin toimimaan, kun Uudessa Seelannissa lomaillessamme välillä saimme kokea rankkojakin aikoja. Varsinkin kommunikointi on tuottanut ongelmia, koska en ole asunut oikeassa perheessä koko vuoteen.
Lupaan myöhemmin vielä kertoa uusista seikkailuistani mitä kohtaan Suomen kamaralla ja kuinka vaihtari vuoteni on vaikuttanut kaikkeen toimintaani.
Days packing is now done. I managed to get all my stuff somehow somewhere where I can carry them. Eventually I have a big luggage, which porbably weights 30ish kg, sport bag which is another 15kg, violin case, Road Country tote bag (under 5kg), big box of clothes which I don't know what to do with, backpack, camera bag and a box to send to Finland. I still have to buy some souveniers for special people. I am so lucky that my whole family is coming over to help me with my bags.
I remember the time my dad first suggested having a family holiday in New Zealand I was totally against the idea, I wanted to get back to Finland, so my dad ditched the idea. Somewhere around March I had changed my mind and I asked my dad if they still would like to come around for Christmas holidays. Every extra second in this country is worth it so technically I'm using my family. But they also get a lot out of this deal. They'll see an amazing country with the phenomenal views and because I've spend the past year her I can explain all the weird habits what kiwis have.
Do I really miss Finland? In a way yes. I miss milk, sauna, snow, warm houses, my school and generally the education and of course I would like to see my family and friends.
But. I love speaking English, it feels natural and normal and everything is easier to explain in English. I love the friendly culture New Zealand has. I love the views and landscape. I love the people. I love the food, although it could be a little bit healthier and more salad wouldn't be bad. I feel like I belong here, I was always meant to born here. I'm not saying that I am not proud to say that I'm from Finland. My dream would be having Finland and New Zealand's nationality.
Viimeisiä päiviä viedään. Saan nauttia tästä itsenäisestä vapaudesta enään viikon. Ensi viikon sunnuntaina löydän itseni Aucklandin International Airport tapaamasta perheeni. Sitä ennen on vielä onneksi paljon ohjelmaa ja tehtävää. Mutta huomenna on edessä se pahin: pakkaaminen. Oletko koskaan yrittänyt pakata vuoden elämääsi yksiin matkalaukkuihin? Muistot on helppo pakata, koska ne mahtuvat ja säilyvät aina mun sydämessä, mutta kaikki se muu, joka muistuttaa minua niistä muistoista pitäisi mahtua mukaan. Kaikki koulu todistukset ja palkinnot, konsertti ohjelmat, ystävien kirjoitukset ja piirrokset. On jännää kuinka paljon ihminen ehtii tekemään vuodessa. Olen nähnyt tätä maata jopa enemmän kuin paikalliset.
Inhoan kirjoittaa kliseitä tekstejä, mutta jos joku haluaisi minun kuvailevan mennettä vuottani koko puhe olisi täyttä kliseitä. Kun organisaatio ja vanhat vaihtarit kuvailevat minkälaista se voisi olla se tuntuu todella kaukaiselta, liioitetulta ja hiukan markkinoidulta. Todellisuudessa vaihto-oppilas vuosi voi olla juuri sellainen. Minulla on ollut alamäkiä ja tunnen itseni yksinäiseksi, mutta puntarin toisessa päässä olevat hyvät muistot vievät voiton 100-0. Alussa hyvä muisto voi olla "hey, how are you?" joltain tutulta kadulla, hiukan myöhemmin se voi olla upea matka kavereiden seurassa rannalle. Se kaikki riippuu kuinka ottaa vastaan haasteet joita kohtaa. Tämäkin on kaikki kuin oppikirjasta, mutta se on täysin totta. Kaikki ei aina mene suunnitelmien mukaan ja on keksittävä uusia suunnitelmia.
