Photos

Another Tramp

Huomenna olisi takoitus suunnata nenä kohti Etelä-Saarta ja rämpiä 5 päivää pusikossa edeten 75 kilometriä. Eilen kävin ostamassa ruokaa oikein olan takaa ja tänään sain viimeiset kamat kasaan ja pystyin aloittamaan pakkaamisen. Loppujen lopuksi rinkka painaa 17 kiloa, joten siinä on hiukan kannettavaa. Ja jos lasken siihen mun lisäkilot saan jo ainakin 25 kiloa lisää kannettavaa. Onneksi tramping on hidasta, eikä kukaan ole pakottamassa mua juoksemaan vaan saan ihan itse puskea itseäni eteenpäin. Rakastan sitä tunnetta, kun pääsee leiripaikalle päivän päätteeksi ja saa laskea rinkan selästä. Se on kuin maan painovoima olisi yht'äkkiä pienentynyt valtavasti. Jokaisesta mäestä, reitistä ja päivästä saan olla ylpeä, että jaksoin mennä ylös, enkä anna itseni pysähtyä ennen kuin muut pysähtyvät tai olen mäen yläpäässä. Harmillista on, ettei osa meidän ryhmästä päässyt tulemaan, mutta onneksi jo viikon päästä, lomilla, lähdetään uudestaan lähi pusikkoon ja sinne hekin pääsevät. Tulen olemaan niin kuollut, mutta se on vain hyväksi minulle. Ja heti seuraavana päivänä lähden uudestaan rämpimään, mutta uuden porukan kanssa. Eli lomat alkavat ensi viikon jälkeen ja loman ensimmäisenä maanantaina lähden tramping. Keskiviikkona ollaan takaisin ja saan nukkua yön omassa sängyssä ja torstaina lähden uudestaan! Pitää muistaa venytellä jokaisen päivän ja matkan jälkeen kunnolla.


Olen juuri alkanut ajattelemaan mun aikaa täällä ja olen yllättynyt kuinka olen ollut jo 8 kk maailman toisella puolella. Joka hetki tuntuu vain paremmalta olla täällä. Jokainen hetki tekee tästä paikasta ennemmän kodin. Jokainen ihminen saa minut tuntemaan tervetulleeksi. Jokainen pieni yksityiskohta yrittää saada minut jäämään. Englanti sujuu hyvin ja vaikka joskus on ongelmia oikean sanan löytämisessa en tiedä sitä edes suomeksi, ja kaikki unohtavat joskus sanoja. Kiwi-tavat syöpyvät mun tajuntaan ja niistä on tullut normeja, jokapäiväisiä asioita. Tuntuu kuin olisin tuntenut jotkut ihmiset jo pitkän aikaan ja tuntuu uskomattomalta, että joutuisin jättämään heidät parin kuukauden päästä. En haluaisi ajatella sitä, mutta kun kysellään mitä teen uutena vuonna ja millon lähdenkään ("olet ollut täällä jo ikuisuuden" :D ) on vaikeaa olla ajattelematta. Välillä kysyn itseltäni, miksi minulla on velvollisuuksia, ystäviä, kavereita ja perhe Suomessa? Olen pärjännyt vuoden ilman ja saanut upeita ystäviä, miksen voisi vain jäädä tänne ja luoda uuden elämän (tai jatkaa sitä mikä minulla nyt on). Fakta on, että suurinosa kavereista lähtee ensi vuonna yliopistoon ja muuttaa pois kotoa ja minun pitäis myös jos haluaisin jatkaa täällä.

Uuden hostperheen myötä olen alkanut nauttia elämästä ihan eri tavalla. Minun ei tarvitse stressata tai tuntea itseäni surulliseksi, kun pitäisi mennä kotii. Parasta on, että he kohtelelvat minua kuin ikäistäni pitäisikin. He olettavat, että osaan huolehtia itse omista asioistani ja jos haluan mennä kavereille yöksi he vain haluavat osoitteen ja yhteystiedot jos jotain tapahtuu. Suomessa asiat ovat erilailla, koska esimerksi kapungissa asuminen ja julkinen liikenne tuovat hyvän etumatkan Mastertonin upeaan kylään. Täällä välimatkat ovat paljon pidemmät ja pimeällä ei edes ajatella kävellä jonnekin. Riski on liian suuri. Suomessa joka paikassa on kuitenkin ihmisiä, mutta täällä jos lähtee kävelemään jostain ja joku sattuu matkalla vastaam kukaan ei asu aivan vieressä. Tämä on yksi syy miksi maita ei koskaan saisi verrata. Suurin opetus minkä olen kuullut alusta asti on ollut:

It is not better, It is worse, It is just different."

Aluksi vain luulin ymmärtäväni mitä se tarkoitti, mutta nyt ymmärrän sen todellisen tarkoituksen. Myönnän, että jotkut asiat hoituvat paremmin Suomessa, MUTTA jos haluaisin vaihtaa sen se ei toimisi jonkun muun asian kanssa jne. Jos saisin valita koulutuksen perusteella kouluttaisin itseni Suomessa, mutta täällä asiat toimivat ja se on osa kulttuuria.
Joku myös sanoi minulle, että elämä olisi helpompaa, jos kaikki puhuisivat vain yhtä kieltä. Kielsin sen heti! Kielet ovat ihania, vaikka en nyt mikään kielinero olekaan eikä englannin ja suomen lisäksi muuta oikein ole eikä ruotsia lasketa. Jokaisen kielen mukana on oma kulttuurinsa, esimerkiksi englannissa kohteliaisuus on suuri asia. Tietenkin kaverit puhuvat toisilleen miten sattuu, mutta kuitenkin. Suomen kielessä ei edes ole sanaa 'please'. Se suomentuu samaan kuin 'thank you' ja se on yksi minun suurimmista vaikeuksista, saada 'please' upotettua johonkin yksinkertaiseen lauseeseen. En sano, että suomen kielin on epäkohtelias, mutta jos verrataan englannin kirosanoihinkin, mitä on ehkä 5, Suomessa niitä löytyy kaksin käsin ja jaloin.

Mutta kielen ja pienten kulttuuristen erojen lisäksi elämä ei ole sen erilaisempaa. Jokaisessa osassa maailmaa on omat hankaluutensa, alamäkensä, puhumisen aiheet, ihastumiset, ikuisuuden-yhdessä-olleet täydelliset parit... Elämä rullaa samaa tahtia, kaikki ollaan yhdessä isossa maailman pyörässä. Välillä joku on putoamassa ja joku auttaa ylös. Joskus joku ei ehdikään auttamaa ja on liian myöhäistä, mutta elämä jatkuu.

Family

Liian paljon on taas tapahtunut enkä ole ehtiny tai tosin sanoen en ole tehnyt aikaa kirjoitella blogiin. Elämässä on myös tapahtunut pari muutosta.

Suurin muutos ja näkyvinkin on mun perheen muutos. Vaihdoin perhettä noin kolme viikkoa siiten ja olen todella onnellinen vaihtoon. Nyt voisin sanoa, että olen vasta alkanut elämään. Ennen edellisessä perheessä en päässyt osaksi perhettä, vaikk välillä siltä tuntuikin. Osaksi vaihtoa hankaloitti tilanteen vaihtuminen niin nopeasti. Joku päivä tuntui ihan hyvältä ja toinen täynnä tuskaa. Ja koska pärjäsin siinä perheessa (tai hostäidin kanssa), eikä mun asiat olleet aivan hirveästi. Mutta yhden illan jälkeen, kun juoksin kouluun illan musikaali harjoituksiin kaatosateessa itkien, ymmärsin, että jotain pitää muuttaa. Kuulostaa aika rajulta, mutta ajattelin etten saa valittaa pienistä asioista ja minun täytyy vain sopeutua tilanteesee, mutta fakta on että jos ei vain tunne itseään tervettulleeksi 7 kuukauden jälkeen ei asiat ole ihan kohdallaan. Myös kun kuuntelin toisten vaihtareiden perhe tilanteita ymmärsin, ettei silloinen perheeni ollut tapaus jota pitäisi sietää. Suurimman muutoksen huomasin ajattelutavassani kun pääsin uuteen perheesee. Pari kuukautta sitten odotin Suomeen pääsyä. En halunnut lähteä heti, mutta odotin sitä hetkeä, että pääsen oikeaan perheeseen ja turvalliseen tuttuun ympäristöön. Mutta tällä hetkellä aika tuntuu vain lentävän ja pelkään, ettei minulla ole tarpeeksi aikaa. Tottakai aika loppuu kesken kun nauttii.

Mutta nyt siis uusi perheeni sisältää hostisän ja -äidin, Brian ja Sharon. Molemmat työskentelevät in town, joten mun on helppo saada kyytiä koulun jälkeen, jos en pääse kotiin koulubussilla. Koulubussi siis lähtee 5 vaille 8 läheisen tien päästä, ja tähän mennessä olen joutunut kävelemään sen matkan kerran. Perheessä on myös kaksi collieta (siis koiraa). Todella energisiä ja leikkisiä ja rakastavat palloja. Takapihalta löytyy upea maisema Tararua range ja Flying Fox.

Koulussa musikaali on ohi ja lopuksi pidettiin kunnon pippalot, mutta tällä kertaa en sentään itkenyt niin kuin Suomessa. Toisaalta olen todella onnelline, että saatiin musikaali ohitse, koska se ei ollut maailman parasta katseltavaa. Loppuje lopuksi olen onnelinen että olin pelkästään ensemble eli kuorossa.
Koulun normaalissa kuorossa alettiin viime viikolla laulamaan suomalaista kappaletta Sydämeni Laulu säv J. Sibelius ja san. Aleksis Kivi. Oli todella hauskaa yrittää saada ihmisiä lausumaan vanhaa suomea, ja kun jossain vaiheessa tai aika useasti en itsekään ymmärtänyt niitä sanoja.
Ensi viikolla on koeviikko, joten saan maanantain ja tiistain vapaiksi. Perjantain joudun siirtämään mun iltapäivä kokeen aamuksi, koska mun pitää olla juna-asemalla 3.40pm valmiina lähtemään Etelä-Saarelle vaeltamaan. 5 päivää, 75 kilometriä. Siitä tulee hauskaa!
Ja sen jälkeen kaksi päivää koulua ja LOMA! Ensimmäine viikko menee taas vaeltamassa. Ensin koulun kanssa kahdeksi yöksi ja yksi yö kotona ja kavereiden kanssa kaksi yötä. Ja seuraavalla viikkolla sain kutusun famille, joten voisin käväistä siellä pari päivää.


Hankalin asia vaihto-oppilaana olemisessa on kasvaminen ja uuten totuttautumine. Perjaatteessa elämä on samanlaista joka puolella maailmaa (tai ainakin Uudessa-Seelannissa verrattuna Suomeen). Jossai vaiheessa menee hyvin ja toisinaan asiat pännii ja otta päähän ja tuntuu siltä, ettei mikään oikein onnistu. Ja siinä vaiheessa on huono, että on myös toinen maailma jossain, koska yleensä kaikki huonot asiat pelkästään kulkeutuu tänne puolelle. Vaikken aina vielkään ymmärrä mitä ihmiset puhuvat, koska kyseessä on jokin tapahtuma, paikka tai henkilö elämä sujuu normaalisti. Jossai vaiheessa mietin onko mun oikeasti pakko mennä takaisin vai saisinko jäädä tänne. Tuntuu kun olisin löytänyt itselleni hyvän paikan. Mulla on ystäviä ja kavereita ja koti. Kieli sujuu ja ihmiset ymmärtävät minua, vaikken täydellinen kielinero olekaan. Ja suomenkieli kuulostaa ja tuntuu todella oudolta.
Haluan nyt ottaa irti kaiken minkä saan näistä viimeisistä kuukausista, kun mun ei enää tarvitse huolehtia perheestä. Voin mennä kotiin hyvillä mielin ja jopa odottaa sitä.

p.s. Sain nolata itseni oikein kunnola tänään tai melkein. Pari kertaa vuodessa koulussa on mufti päivä ei jokainen sa pukeutua omiin vaatteisiinsa eikä tavitse uniformua. Tänään minä tietenkin unohdin koko jutun ja saavuin kouluun hostisän kyydissä. Onneksi sain kyydin kotiin ja sain vaihdettua vaatteet enne kun ensimmäine tunti alkoi, mutta oli pieni kuumotus..