couple months

Aikaa on jo kulunut monta kuukautta ja Facebook alkaa täyttyä paluu kysymyksillä: "millon olet tulossa takaisin Suomeen?" On vaikea kuvitella, että minulla on enään pari kuukauutta jäljellä ja olen saanut viettää yli 300 päivää täällä auringonpaisteisessa keväisessä maassa. Kaikki tavat tuntuvat jo täysin normaaleilta. Välillä englannin puhuminen tuntuu liian normaalilta ja pelästyn, että puhun suomea, mutta kun kukaan ei katso minua mitenkään enemmän oudosti kun normaalisti vakuutun, että puhun oikeaa kieltä. Unissa tietenkin kaikki puhuvat englantia, eivätkä ihmiset enää kysele suoraan mistä päin olen kotoisin. Ehkä suurin muutos kielen osaamisessa on se, etten enää ole niin huolissani kieliopistani. Jos ihmiset vain ymmärtävät minua, olen tyytyväinen ja muuten huidon ympäriinsä ja yritän saada jotain tolkkua mun selitykseen. Kadun ylimmäminen ei tuota mulle minkäälaisia ongelmia ja kun leffoissa ihmiset ajavat oikealla puolella katua pelästyn, että he ovat väärällä puolella katua.

Monet vaihto-oppilaat ovat taas lähdössä kohti kotia, nekin jotka tulivat mun jälkeen. Nyt on vielä pari viikoa, että muut lopettavat kokeiden tekemisen ja kaikilla on kesäloma. Mulla on aika paljon ohjelmaa, mutta silti todella paljon vapaa-aikaa jonka saan käyttää vain rentoutumiseen ja ajatteluun. Mulla on vielä tiedossa Wellingtonin reissu, oma keikka, Leaver's dinner ja party (koulun vanhimmille läksiäis pippalot), Hastings ja Te Kuiti. Farmillekin olisi mukava päästä ennen kun lähden.

Jännittävää on myös, että ensi maanantaina olen virallisesti aikuinen, se ei välttämättä tarkoita, että olisin henkisesti mitenkään enemmän aikuinen kun olen nytkään. Itseasiassa en tarve tunnetta vanheta. Ei mua haittaa, että täytän 18, saan enemmän vastuuta ja saan hoitaa omia asioitani enemmän, mutta olen tyytyväinen tällä hetkellä. En haluaisi jäädä 17 vuotiaaksi, 18 tuo mukanaan toivottavasti ihan hyviä puolia, kuten tietenkin laillisen luvan juoda (pakkohan se on nyt mainita heti ensimäisenä) ja jotain muutakin. Ensimmäistä kertaa saan varmaan viettää syntymäpäivää ilman sadetta, kylmää ilmaa, räntää ja pimeyttä. On luvattu 20 astetta lämmintä ja aurinkoista koko päivän. On myös ensimmäinen kerta, kun vietän syntymäpäivää ilman omaa perhettä. Ei ole äiti antamassa halia ja suukkoa poskelle ja veljiä "ai mitä millon kuka ai joo joo hyvää synttärii....." Eikä isäkään ole antamassa sitä miehistä turvallista halia.

Välillä saattaa kuulostaa siltä, että ikävöin perhettäni ja Suomea paljonkin kun kirjoittelen paljon kaikesta sellaisesta, mutta tosiasiassa olen vain iloinen, kun ajattelen perhettäni. En väitä, etten joskus haluaisi upota äidin haliin, mutta olen tavallaan hyväksynyt sen faktan, että olen täällä yksin. Pystyn helposti asumaan ulkomailla erossa perheestäni. Tietenkin se olisi helpompaa jos saisin asua omassa kodissa ja tehdäkin muuta kun vain turisteilla ympäriinsä. Saada mahdollisuus opiskella täällä olisi minulle unelmien täyttymys.
Tavallaan se on myös hyvin surullista, koska se kertoo kuinka heikosti osaan luoda ihmisuhteita muihin kun oman perheen jäseniin. Jo pienenä olen oppinut muuttamaan paljon ja samalla vaihtamaan kavereita; 1., 2. ja 3. luokka olivat kaikki eri kouluissa.

Uudessa Seelannissa olen oppinut olemaan yksikseni hyvin paljon ja nautin siitä. Tramping, vaeltaminen, toi myös upean mahdollisuuden antaa aikaa itselleen ja nauttia pelkästään ympäröivästä luonnosta. Farmilla asuminen ei enään kuulosta yhtään huonolta ajatukselta, vaikka vuoden alussa ajattelin, etten koskaan pystyisi vaikuisesti asumaan siellä. Farmilla asumisella on paljon hyviä puolia, koulussakin huomaa hyvin helposti mitkä lapset asuat farmilla, koska he kaikki ovat hiljaisempia, mutta kun heille puhuu juttu kulkee ja heillä on hyvä itseluottamus. Helposti hiljaisuus yhdistetään huonoon itsetuntoon, mutta se voi olla myös merkki hyvin korkeasta itseluottamuksesta. Heidän ei tarvitse puhua koko ajan kaikille ja olla huomion keskipiste (ehkä minäkin voisin oppia siitä jotain..). Eläinten kanssa työskentely on luottamuksellista ja tuo kunnioitusta kun eläimiä kohtelee oikein.

Vähän mua pelottaa mennä takaisin Suomeen, koska jouduin pienenlaiseen paniikkiin Wellingtonissa kauppakeskuksessa, koska siellä oli niin paljon ihmisiä. Nopeasti yritin vain seurata kavereitani ja päästä pois väen tungoksesta. Nyt ymmärrän miksi jotkut eivät tykkää olla ihmismassoissa.

Olen nähnyt painajaisia Suomeen tulosta, joten katsotaan nousenko koneeseeni ollenkaan. Mutta nyt jään nauttimaan viimeisistä viikoista vapaana ystävien kanssa ja otan kaiken irti minkä saan!

ps. Tässä vielä pari kuvaa Pukaha Mt Bruce WIldlife Reserve. Perjatteessa puisto täynnä lintuja ja pari matelijaa, jotka ovat uhanalaisia tai jotakin vastaavaa.

Castlepoint

Castlepoint oli upea kokemus hyvässä seurassa. Noin tunnin ajomatkan päässä vietin viime torstain, perjantain ja lauantain. Ranta on upea paikka kaike kallioineen ja vain nuo kolme päivää aurinko paistoi täydeltä taivaalta. Jo sunnuntaina satoi kaatamalla, joten valittiin hyvät päivät. Viisi kaverusta, Chelsea, Alex, Michael, Jimmy ja minä, vietettiin siis kaksi yötä Alexin mökissä.
Ajomatka oli jo sinällään seikkailu, koska jouduttiin ahtaamaan pieni auto täyteen kamaa ja takapenkiltä en nähnyt edes eteenpäin. Onneksi selvittiin perille asti ja mä sain mun salaatin ehjänä perille. Koko matkan ajan kaikki teki pilaa mun salaatista ja olin kuulemma terveellisimmin syövä jonka ne on koskaan tavanneet. Enkä mä edes syö niin terveellisesti! Pari päivää sitten kävin syömässä Fish 'n' Chips. Ikävöin kyllä salaattia, ja nyt kun kerran sain itse valita mitä syön niin oli pakko ottaa. Joka kerta, kun olen käynyt ulkona syömässä jos vain tarjolla on niin Cesar salaatti on ollut mulle ehdoton. Taitaa olla niin, että pikaruokalakko alkaa heti kun vain pääsen Suomeen. Ei mäkkäriä, vain Subway tai Sushi kelpaa. Eli perjaatteessa mä syön ihan samalla tavalla kun söin enne kun lähdin tänne.

En ole koskaan tehnyt niin paljon hyötyliikuntaa kun tein Castlepointissa. Oltiin koko ajan menossa ja pelattiin Rugbya rannalla, kiivettiin kallioita, juostiin ja muuten vain haahuiltiin ympäriinsä. Keskellä yötäk lähdettiin kävelemään metsään kauhuelokuvan jälkeen, ja tottakai se kauhuelokuva sijoittui metsään. Olin todella onnellinen päästessäni takaisin mökkiin ja nukkumaan. Elokuvien ja hyötyliikkumisen lisäksi seuraava suuri innostus oli korttien peluu. Samalla kun toiset pelasivat kortteja mä olin yleensä keittiön puolella tiskaamassa tai tekemässä ruokaa. Mä olen niin stereotyyppinen nainen ja kun jätkät siellä vitsailivat, että naisen paikka on keittiössä, mä olin jo valmiiksi oikeassa paikassa. Yritin myös siivoilla siellä pikkusen joka paikkaa, koska mökki oli vielä rakennusvaiheessa ja perjantaina rakennusmiehet tulivat ja kaatoivat yhden seinän maan tasalle ja pistivät ovet tilalle.

Perjantai iltana lähdin kävelylle ja se oli upein kävely jolla olen koskaan ollut ja mun olisi pitänyt ottaa kamera mukaan. Käveltiin majakalle, aurinko oli laskenut, ja enään näkyi vain haalea heijastus horisontissa. Majakka syttyi ja alkoi kiertää sen normaalia rataa halki meren. Samalla kun taivas alkoi tummentua tähdet tulivat näkyviin ja linnunrata erottui upeasti. Tähtikuviot erottuivat tähtitaivaasta, tähdenlennot vilahtelivat aina välillä taivaan halki. Kirsikkana kakun päälle majakan juuresta jotkut alkoivat ampua raketteja taivaalle.
Se oli täydellinen aika ja paikka. En koskaan tule saamaan tarpeeksi Uuden Seelannin tähtitaivaasta. Pystyisin tuijottamaan sitä ikuisuuden.

rock climbing trip

Näin ensinnäkin täytyy pyytää anteeksi, etten ole kirjoitellut vähään aikaan ja täytyy myöntää, että olen vain ollut laiska, mutta toisaalta on täällä tapahtunutkin paljon.

Viime tiistaina tulin takaisin from Taupo Rock Climbing Trip, kiipeily matkalta. Jalat on täynnä mustelmia ja naarmuja samoin kädet mutta nautin sydämeni täydeltä. Ensimmäistä kertaa pääsin kiipeilemään ulkona ja muutenkin enne olen vain käynyt boulderoimassa. Kiitos noiden taitojen pääsin hyvin alkuun ja loppujen lopuksi neljässä päivässä tein 9 eri reittiä. Oltiin myös kahdessa eripaikassa, mitkä olivat pinnoiltaan ja vaikeustasoiltaan todella erilaisia.

Ensimmäiset kaksi yötä telttailtiin Reporoa:lla. Se oli upea paikka, kukaan muu ei ollut siellä ja saatiin laittaa teltta parinkymmenen metrin päähän seinästä. Seinä oli hyvin sileää volkaanista kiveä. Ainoat kunnon paikat mistä sai hyvän otteen olivat halkeamat ja yhdellä reitillä sain avattua hienosti polveni ja rystyseni, kun tungin ne yhden halkeaman sisälle. Reporoa oli upea paikka, mutta ensimmäisenä päivänä jouduttiin lopettamaan kiipeileminen pariksi tunniksi, koska oli liian kuuma. Lämpötila nousi aika korkealle, mistä johtuukin, että sain ihanat rusketusrajat. Aluksi oli todella vaikea tottua valjaisiin ja siihen tunteesee, että välillä pystyy lepäämään ja harkitsemaan seuraavaa siirtoa eikä suoraan putoa maahan, niin kun boulderoinnissa tapahtuisi.

Yöllä oli ihana käpertyä omaan makuupussiin ja tällä kertaa päästiin nukkumaan ilmapatjan päällä, eikä tarvinnut kärsiä parin sentin paksuisella matolla. Sama päti ruokaan, koska mitään ei tarvinnut suoranaisesti kantaa koko ajan mukana pystyttiin tekemään mitä tahansa ruokaa. Paitsi, ettei me kuitenkaan Chelsean kanssa tehty mitään ihmeempiä vaan pysyttiin siinä normaalissa nuudeli ruoassa, toisin kuin jätkät joilla oli aamupalaksi kaikki pekonista makkaraan, jopa kananmunia, mistä vain 3 selvisi hengissä, koska eräs vuotta nuorempi year12 istui niiden päälle.

Kolmantena päivänä pakattiin teltat kasaan ja suunnattiin kohti uutta paikkaa. Kinloch oli meidän seuraava kohde, mutta siellä ei saanut yöpyä joten yövyttiin camping paikassa. Ennen kun saavuttiin majapaikkaan käytiin pyörähtämässä kuumillä lähteillä ja tällä kertaa ei ollut kyse mistään kylpylämäisestä rakennuksesta, vaan aivan luonnonvaraisesta joesta. tai itseasiassa joen ja puron yhtymästä. Joki on kylmää normaalia vettä ja purosta virtaa todella kuumaa vettä. Kaikkien naarmujen takia en pystynyt istumaan tai edes kävelemään purossa, vaan mun piti mennä istumaan vesien yhtymäkohtaan. Ihmeellisintä on, ettei se maksanut mitään, paikalla oli noin 15 ihmistä nauttimassa luonnollisesta spa:sta. Lopuksi jätkät kaatoivat mut kylmään veteen ja sain viilentää itseni kuuman kylvyn jäljiltä.

Kinloch oli todella erilainen paikka ja aamulla piti odottaa, että aurinko nousisi hieman korkeammalle, jotta se kuivattaisin kiviseinää. Tämä seinä oli jotakin graniitin tapaista jossa oli koko ajan paikkoja, mistä pystyi ottamaan tukea. Suurimman osan kiipeilystä suoritinkin täällä, 6 kokonaista reittiä. Jotkut tekivät samoja reittejä usempaankin kertaan, mutta minä päätin pysyä yhdessä. Viimeisenä päivänä otettiin kaveriporukan, year13s, kanssa pikkuinen reissu rannalle, joka oli noin 20 metrin päässä ja löydettiin upea kallion kieleke jossa hetken mietittyä kaikki erikseen hypättiin ihanan virkistävään veteen.

Rock Climbing todellakin on mun juttu ja haluan mennä uudestaan ja sanoinkin kavereille, että voisin jäädä sinne vielä pariksi viikoksi. Rakastan kaikkia tuonlaisia matkoja ja vaelluksia, koska siellä ei tarvitse vaivata päätä millään muulla kun seuraavalla otteella seinästä, ettei tipu. Nautin muiden ihmisten seurasta ja kaikki yleensä on niin ystävällisiä ja tapasin taas monia uusia ihmisiä mukavia ja vähemmän mukavia joiden en edes tiennyt olevan samassa koulussa mun kanssa.

Pitää taas kiittää Google Translate English to Finnish ja Facebook missä ihmiset ovat avuliaasti suomentaneet minulle tuntemattomia sanoja, kuten 'orange'.

Queen Charlotte Track and The Tararuas

Olen takaisin ja hengissä vaellukselta.
Viimeiset vaellukset Uudessa Seelannissa tänä vuonna ovat ohi. Surullista, mutta totta. Queen Charlotte Track meni mukavasti todella hyvässä säässä ja seurassa. Viimeisin vaellus Tararua vuorille oli taas hiukan erilainen juttu, rae kuurojen ja kaatosateiden kanssa.

Queen Charlotte Track oli siis 21.-26.9., josta ensimmäinen päivä, perjantai, meni matkustamiseen. Tavattiin 3.40pm Masterton juna asemalla josta lähdettiin kohti Wellingtonia. Minä upeasti unohdin vaelluskenkäni kotiin, joten jouduin pyytämään hostvanhempia tuomaan ne. Onneksi he ehtivät ajoissa ja päästiin lähtemään. Pahoittelen jo tässä vaiheessa huonoa suomea, koska sitä ei nyt ole vähään aikaan tullut kirjoiteltua. Päästiin siis lähtemään ja tavalliseen tapaan matkustaminen meni korttien peluussa ja syömisessä. Olin ottanut $40 mukaan, koska pankkikortteja olisi ollut turha lähteä raahaamaan pusikkoon. Onneksi meidän ei tarvinnut omia rinkkoja raahata laivassa mukana vaan saatiin laittaa ne ruumaan. Siinä vaiheessa olin jo hiukan peloissaan 17kilon rinkasta ja 71 kilometrin kävelyn yhdistelmästä. Pictonin päässä, noin kolmen tunnin laiva matkan jälkeen päästiin yöpymään backpackers:lle tarkoitetussa "motelissa". Nukuttii yhdessä neljä tyttöä toisen naisen kanssa.

Lauantaina (piti oikein miettiä, mikä Saturday on suomeksi) ajettiin toisella veneellä aloituspisteeseen Ship Cove. 45 minuutin venematka ja meidän tarkoituksena oli kävellä se sama matka viidessä päivässä.. Kuulostaa upealta. Ship Cove oli upea paikka, aurinko paistoi vesi oli kirkasta ja pohjaan näkyi todella helposti, venematkalla nähtiin myös pari delfiiniä. Nyt ei enään päästy takaisin. Enne 11 alettiin meidän 71 kilometrin vaellus, ja päästiin suoraan ylämäkeen. Jäin aika nopeasti jälkeen, mun jalat ja keho ei olleet tottuneet vielä raskaaseen rinkkaan ja muuten kovaan rasitukseen. Polku (Track) oli todella helppo kulkuinen ja joissain paikoissa saatiin kolmekin vierekkäin kävelemään. Se oli todella erilaista kuin Tararua's. Se ei kuitenkaan estänyt minua väsymästä. Kuitenkin jatkoin kulkemista ja loppupäivä oli paljon helpompi, pienien alamäkien kanssa. Pysähdyttiin aika monta kertaa ihastelemaan maisemia, tietämättä että sinä päivänä meidän oli tarkoitus vaeltaa 23,5km.. Alkoi tulla pimeä ja meillä ei ollut hajuakaan kuinka kauan meillä vielä oli jäljellä. Innoissani katsoin karttaa, että meillä ei enään pitäisi olla paljon jäljellä, mutta lopulta sain selville, että Camp Bay, jossa meidän oli tarkoitus yöpyä, oli vielä toisella puolella lahtea. Toiset pysähtyivät yhden kulman taakse, mutta minä jouduin vain jatkamaan, koska jos olisin pysähtynyt jalkani eivät olisi enään totelleet. En tuntenut varpaitani, ne olivat turvonneet ja särkivät. Akilles jänteeni koskivat. Rinkkani takia selässäni oli kaksi punaista läikkää, tulevia mustelmia. Polveni olivat tulessa. Lonkat valittivat painavasta rinkasta. Oli lähellä, etten alkanut itkeä. Ihmeen lailla sain itseni jatkamaan eteenpäin ja kun vihdoin päästiin leirintäalueelle kaaduin maahan ja päästin pari helpotuksen kyyneltä vierimään poskelleni. Mutta vielä piti pystyttää teltta, syödä ja sopia mitä tehdään seuraavana päivänä. Asiaa ei helpottanut yhtään, että telttakaverini, Chelsea Amerikasta, ei osannut koota telttaa eikä hänellä ollut taskulamppua. Olin todella onnellinen päästessäni käpertymään omaan makuupussiini.

Sunnuntai yö oli tuskallinen. Aamulla olin väsynyt ja tunsin itseni vanhentuneet ainaki 50 vuodella, kävely oli huvittavan näköistä. Tähän asti kuulostaa siltä, että vaellus oli ollut hirveä ja haluaisin päästä pois mahdollisimman nopeasti, mutta kuitenkin jostain kumman syystä nautin olostani siellä. En niin suuresti edellisenä iltana/yönä, mutta sää oli upea, maisemat sanoin kuvaamattomia. Ja hirvein päivä oli ohi. Nyt piti vain Kia Kapa, pysyä vahvana. Matkaa piti jatkaa, vaikka jalat särkivät ja selkä oli mustana mustelmista. Onneksi Sunnuntain vaellus ei ollut niin paha, vähän vajaa 20 kilometriä, vaikka kävihän siinä välillä mielessä jos heittaisin rinkan vesi taxiin ja kävelisi ilman sitä. Suurin osa vaeltajista, jotka tekevät Queen Charlotte Track käyttävät sitä. Sovittiin pitää re-union, eli uudelleen kohtaaminen, viiden vuoden päästä, ja silloin käytetään vesitaxia. Tällä kertaa yövyttiin Black Rock Campsite. Jokaisessa paikassa, jossa yövyttiin oli wc (mikä on siis todellinen luxury pusikossa!) ja vettä ei tarvinnut hakea purosta tai muusta luonnon vesilähteestä. Joku voi tässä vaiheessa ajatella, kuinka hirveätä sellainen vaeltamine voi olla ja kuinka kukaan voi siitä nauttia.. En itsekään aina sitä ymmärrä, mutta luonnossa keskellä ei mitään saa aikaa itselleen, ei tarvitse tai välttämättä edes pysty olla yhteyksissä "ulkomaailmaan" ja näitä maisemia ei pysty näkemään muuten, kun itse paikanpäällä olemalla. Tällä vaelluksella kuitenkin meillä oli kännykkä yhteys melkein koko ajan ja joskus jouduttiin kävelemään mökkien pihojen lävitse. Koko ajan pystyttiin näkemään jonkilaista elämää, veneitä merellä, taloja tai korkeilta mäeiltä (mäkiltä??) jopa Picton. Nautin enemmän olla täydessä rauhassa Tararua vuorilla.

Maanantaina aloin nauttia vaeltamisesta enemmän kun ekoina päivinä, osaksi varmasti koska ei ollut enään niin pitkiä matkoja käveltävänä ja parin päivän jälkeen lihakset ja keho alkoi tottua siihen rasitukseen. Ja tietysti rinkka laihtui semmoiset 5-6 kiloa matkan varrella. Suurimman osan ajasta nautittiin vain toistemme seurasta ja pelattiin kortteja oikein urakalla, Monopoly Deal ja perus korttipelit oli suuressa suosiossa.


Tararua vaellus oli täysin erilainen kokemus Queen Charlotteen verrattuna. Yritin varoitella jenkkiläistä vaihtaria Chelsea, että Tararuas on todella erilainen kun Queen Charlotte, mutta Chelsea ei uskonut vain vannotti itselleen, että kyllä hän pärjää eikä se niin erilainen voi olla. Heti ensimmäisellä parilla sadalla metrillä Chelsea sai kokea ihanan märän polun, ja tajusi vaihtaa valkoiset lenkkarit oikeisiin vaellus kenkiin. Alettiin kolmen päivän vaellus ihanalla 800 metrin nousulla ja samalla saatiin rakeita ja vettä niskaan. Ja lounaspaikaksi valittiin kaikkein tuulisin paikka kun oli mahdollista. Siinä vaiheessa aloin jo miettimään miksi ihmeessä päätin edes mennä tälle vaellukselle, koska se oli ylimääräinen "catch-up tramp" niille jotka eivät vielä olleet tehneet kolme vaellusta. Minä innokkaana vain päätin lähteä vain seuraksi, koska mukaan lähti hyvää porukkaa. En todellakaan tiedä miksi Tararuas vetää mua puoleensa paljon enemmän kun Queen Charlotte Sound. Mielestäni Queen Charlotte on liian helppo, eikä sinällään siinä ole minkäänlaista samanlaista haastetta kun Tararuas tarjoaa.
Ensimmäisen päivän kävelyn jälkeen yritettiin pystyttää telttoja paitsi, että Chelsea and I oltiin ainoat jotka saivat nukkua teltassa, muiden täytyi tehdä luonnonmukainen suoja tai muuten hätätilanteeseen soveltuva nukkumapaikka. Yöksi luvattiin kaatosadetta ja myrsky joten käperryttiin telttaan todella hyvin mielin.

Aamulla saatiin kuulla kaikilta kuinka hyvin he olivat nukkuneet.. Jätkien hätäsuoja oli aamulla uima-allas, ne olivat nukkuneet ehkä pari tuntia, jos olivat onnekkaita. Makuupussit ja kaikki olivat läpimärät. Muilla ei ollut mennyt yhtään sen paremmin. Chelsean ja mun aamupala yritys oli surkea, kun yritettiin siinä pienessä mökissä paistaa pannukakkuja ilman rasvaa tai öljyä. Kaikki muut olivat jo melkien valmiita lähtemään, koska heräsivät kuuden aikoihin, koska eivät pystyneet enään nukkumaan. Opettaja sitten lupasi, että seuraavana yönä saatiin nukkuan mökissä ettei tarvinnut kylmissä märissä makuupusseissa yrittää teeskennellä nukkuvaa. Hajaannuttiin kahteen ryhmään, missä ensimmäinen lähti aikaisemmin lämmittämään mökkiä ja kuivaamaan omia kamojaan. Minä jäin jälkimmäisen ryhmän kanssa vielä siivoamaan edellistä mökkiä. Onneksi sen päivän matka ei ollut niin paha, koska kuljettiin koko matka joen vartta pitkin. Mutta toisaalta se tarkoitti sitä, että mentiin koko ajan ylös-alas ja joissain paikoissa piti oikein kiipeillä ja pari isompaa puroa jouduttiin ylittämään. Lopulta päästiin seuraavalle mökille Mitre Flats ja minä pysyin turvallisesti sisätiloissa niin paljon kun mahdollista. Muut olivat ulkona tekemässä ansoja. Vaellus osioon kuuluu itse vaellus osa, ansojen asettaminen, hätäsuojan tekeminen luonnonaineksista ja siinä yön viettäminen sekä joen ylitys. Yöllä saatiin nukuttua ihanillä patjoilla, valitettavasti koska jätkien matkuupussit olivat niin märkiä edellisen yön jäljiltä he joutuivat nukkumaan ilman mitään ja joillekin tuli aika kylmä. Eikä niillä tietenkään ollut rohkeutta pyytää mua jakamaan mun makuupussia, koska vastaavasti mä olin kuuma.

Viimeisen päivän kävely oli omalla tavallaan haastava, koska vinossa on todellä ärsyttävä kävellä. Mutta matkaa helpotti se, että tiesin missä oltiin menossa, koska viime syksynä ensimmäinen vaellus oli samalla reitillä mutta vastaavaan suuntaan. Pari kilometriä ennen loppua meidän piti ylittää joki yhdessä ryhmässä. Kaikkien täytyy ottaa toistensa rinkoista kiinni ja ryhmän vahvimmat menevät reunoihin. Johtaja asettuu rivissä toiseksi ja heikoimmat keskelle. Meidän piti kävellä joen keskellä, tehdä oikeanlainen käännös ja tulla takaisin. Jätkät valittivat, etteivät tunteneet enää mitään, koska vesi oli niin kylmää. Onneksi saatiin se nopeasti tehtyä ja päästiin jatkamaan märillä vaatteilla kohti loppua.

Loppujen lopuksi nautin enemmän vaeltamisesta in Tararuas ja todellakin jos joku mua kysyisi Lappiin vaeltamaan olen jonossa ensimmäinen!