Family

Liian paljon on taas tapahtunut enkä ole ehtiny tai tosin sanoen en ole tehnyt aikaa kirjoitella blogiin. Elämässä on myös tapahtunut pari muutosta.

Suurin muutos ja näkyvinkin on mun perheen muutos. Vaihdoin perhettä noin kolme viikkoa siiten ja olen todella onnellinen vaihtoon. Nyt voisin sanoa, että olen vasta alkanut elämään. Ennen edellisessä perheessä en päässyt osaksi perhettä, vaikk välillä siltä tuntuikin. Osaksi vaihtoa hankaloitti tilanteen vaihtuminen niin nopeasti. Joku päivä tuntui ihan hyvältä ja toinen täynnä tuskaa. Ja koska pärjäsin siinä perheessa (tai hostäidin kanssa), eikä mun asiat olleet aivan hirveästi. Mutta yhden illan jälkeen, kun juoksin kouluun illan musikaali harjoituksiin kaatosateessa itkien, ymmärsin, että jotain pitää muuttaa. Kuulostaa aika rajulta, mutta ajattelin etten saa valittaa pienistä asioista ja minun täytyy vain sopeutua tilanteesee, mutta fakta on että jos ei vain tunne itseään tervettulleeksi 7 kuukauden jälkeen ei asiat ole ihan kohdallaan. Myös kun kuuntelin toisten vaihtareiden perhe tilanteita ymmärsin, ettei silloinen perheeni ollut tapaus jota pitäisi sietää. Suurimman muutoksen huomasin ajattelutavassani kun pääsin uuteen perheesee. Pari kuukautta sitten odotin Suomeen pääsyä. En halunnut lähteä heti, mutta odotin sitä hetkeä, että pääsen oikeaan perheeseen ja turvalliseen tuttuun ympäristöön. Mutta tällä hetkellä aika tuntuu vain lentävän ja pelkään, ettei minulla ole tarpeeksi aikaa. Tottakai aika loppuu kesken kun nauttii.

Mutta nyt siis uusi perheeni sisältää hostisän ja -äidin, Brian ja Sharon. Molemmat työskentelevät in town, joten mun on helppo saada kyytiä koulun jälkeen, jos en pääse kotiin koulubussilla. Koulubussi siis lähtee 5 vaille 8 läheisen tien päästä, ja tähän mennessä olen joutunut kävelemään sen matkan kerran. Perheessä on myös kaksi collieta (siis koiraa). Todella energisiä ja leikkisiä ja rakastavat palloja. Takapihalta löytyy upea maisema Tararua range ja Flying Fox.

Koulussa musikaali on ohi ja lopuksi pidettiin kunnon pippalot, mutta tällä kertaa en sentään itkenyt niin kuin Suomessa. Toisaalta olen todella onnelline, että saatiin musikaali ohitse, koska se ei ollut maailman parasta katseltavaa. Loppuje lopuksi olen onnelinen että olin pelkästään ensemble eli kuorossa.
Koulun normaalissa kuorossa alettiin viime viikolla laulamaan suomalaista kappaletta Sydämeni Laulu säv J. Sibelius ja san. Aleksis Kivi. Oli todella hauskaa yrittää saada ihmisiä lausumaan vanhaa suomea, ja kun jossain vaiheessa tai aika useasti en itsekään ymmärtänyt niitä sanoja.
Ensi viikolla on koeviikko, joten saan maanantain ja tiistain vapaiksi. Perjantain joudun siirtämään mun iltapäivä kokeen aamuksi, koska mun pitää olla juna-asemalla 3.40pm valmiina lähtemään Etelä-Saarelle vaeltamaan. 5 päivää, 75 kilometriä. Siitä tulee hauskaa!
Ja sen jälkeen kaksi päivää koulua ja LOMA! Ensimmäine viikko menee taas vaeltamassa. Ensin koulun kanssa kahdeksi yöksi ja yksi yö kotona ja kavereiden kanssa kaksi yötä. Ja seuraavalla viikkolla sain kutusun famille, joten voisin käväistä siellä pari päivää.


Hankalin asia vaihto-oppilaana olemisessa on kasvaminen ja uuten totuttautumine. Perjaatteessa elämä on samanlaista joka puolella maailmaa (tai ainakin Uudessa-Seelannissa verrattuna Suomeen). Jossai vaiheessa menee hyvin ja toisinaan asiat pännii ja otta päähän ja tuntuu siltä, ettei mikään oikein onnistu. Ja siinä vaiheessa on huono, että on myös toinen maailma jossain, koska yleensä kaikki huonot asiat pelkästään kulkeutuu tänne puolelle. Vaikken aina vielkään ymmärrä mitä ihmiset puhuvat, koska kyseessä on jokin tapahtuma, paikka tai henkilö elämä sujuu normaalisti. Jossai vaiheessa mietin onko mun oikeasti pakko mennä takaisin vai saisinko jäädä tänne. Tuntuu kun olisin löytänyt itselleni hyvän paikan. Mulla on ystäviä ja kavereita ja koti. Kieli sujuu ja ihmiset ymmärtävät minua, vaikken täydellinen kielinero olekaan. Ja suomenkieli kuulostaa ja tuntuu todella oudolta.
Haluan nyt ottaa irti kaiken minkä saan näistä viimeisistä kuukausista, kun mun ei enää tarvitse huolehtia perheestä. Voin mennä kotiin hyvillä mielin ja jopa odottaa sitä.

p.s. Sain nolata itseni oikein kunnola tänään tai melkein. Pari kertaa vuodessa koulussa on mufti päivä ei jokainen sa pukeutua omiin vaatteisiinsa eikä tavitse uniformua. Tänään minä tietenkin unohdin koko jutun ja saavuin kouluun hostisän kyydissä. Onneksi sain kyydin kotiin ja sain vaihdettua vaatteet enne kun ensimmäine tunti alkoi, mutta oli pieni kuumotus..

Tramping!

Tramping on ihanaa! Mun jalat ja kädet on mustelmilla ja täynnä naarmuja, enkä tiedä puolistakaan mistä ne on tullut, lihakset on ihan kipeet, jalat, niinkun jalkapöydät on turvonneet ja oli aika tuskallista kävellä viimeinen päivä ja 2. päivänäki. Myös lonkissa on ihana mustelmat packistä. And I was loved – by mosquitos! En ymmärrä, nimittäin Suomessa mulla ei ole minkäänlaisia ongelmia hyttysten tai muiden ötököiden kanssa, mutta täällä olen aivan syöty. Nukuttiin joka yö teltoissa ja meillä tytöillä oli vain 3 hengen teltta, mutta kaikki 4 ängettiin samaan. Oli pikkusen ahdasta, mutta ainakin ensimmäisenä yönä sain yllättävän hyvin unta. Ja se hien määrä mitä kertyy 3 päivän aikana. Ei meillä tietenkään siellä pusikossa mitään suihkua ollut ja mä en käynyt kertaakaan uimassa. Heti, kun pääsin kotiin niin suihkuun! Ah, jotenkin sitä arvostaa enemmän, kun ei ole päässyt mihinkään pariin päivään. Kaikki vaatteet on pakko pestä, käytin tai en, koska ne haisee aivan samalta.
Sain sentään aurinkoa sen aikana, ja taisin vähän palaakin, koska toisena päivä oli todella kuuma ja lähdettiin vasta lunchin jälkeen. En ollut kun vähän aikaa auringossa, mutta täällä se on vähän eri asia. Mutta ei auringon saaminen ollut ainoa hyvä puoli. Jos oikeasti haluaa nähdä Uutta Seelantia kannattaa lähteä tramping. Maisemat on oikeasti kuin suoraan jostain elokuvasta. Maasto vaihtuu koko ajan, ensin ylämäkeä, kohtisuoraan, ja heti seuraavaksi alamäkeä, kohtisuoraan. Toisena päivänä oli tappo nousu; 600 metriä melkein kohtisuoraa ylöspäin. Ja siis oikeasti näin -> /. Ja polku on jossain paikoissa vain A4 kokoinen ja toisella puolella pudotus. Ihan hullua! Meinasin pari kertaa nyt viimeisenä päivänä nyrjäyttää nilkkanikin, ihan tasasella kyllä, mutta kun on niin väsynyt niin ei vaan jaksa. Pahinpia varmaan oli kaikki alamäet. Kun ensin oli kiivennyt hirveän ylämäen niin jalat on niin puhki ettei jaksa mitään. Mun jalat alkoi tärisemään, kun vähän koukistin polvia. Mutta hyvää treeniä se oli! Välillä teki mieli pyöriä alas. Jalat oli myös ihan märät koko ajan, varsinkin mulla, kun oli vaan lenkkari, jotka ei pitänyt yhtään vettä. Ylitettiin aina kaikkia pikkupuroja, välillä isompiakin, missä oli sillat, mutta nekin ihana huterat ja polku oli välillä pelkkää mutaa. Jossain vaiheessa ei enään kiinnostanut oliko kengät märät vai ei, koska anyway olin pohkeita myöten mudassa.
Ennen kun päästiin edes lähtemään tuli eteen pieniä ongelmia, nimittäin mun pack oli liian suuri, joten jouduttiin unpack se ja vaihtamaan opettajalta lainaamaan packiin. Loppujen lopuksi saatiin kaikki selvitettyä. Melkein kaikki mun vaatteetkin oli lainassa opettajalta. Ensi tarmpingille ostan kaikki omat kamat. Packin kanssa pitää katsoa, mutta mulla on 4 viikkoa aikaa.
Harmittaa vaan kun en ottanut kameraa mukaan, koska en halunnut rikkoa sitä tai ottaa yhtään ylimääräistä painoa mukaan. Onneksi meidän opettajalla, miss joku en muista, oli kamera ja saan siltä joitain kuvia.
Opeteltiin myös selviytymistaitoja. Ensimmäisenä iltana meidän piti tehdä nuotio, märistä puista. Haettiin metsästä puita ja uitettiin ne joessa. Eli oikeasti märistä puista. Onnistuttiin melkein, mutta jotkut onnistui todella hyvin. Toisena päivänä tehtiin emergency shelters (Anteeksi en osaa suomentaa). Meidän ryhmän shelter oli paras. Se oli siistiä.
Mutta yleisesti: Ei suositella korkean paikankammoisille, huonokuntoisille, ei-luonto ihmisille, luovuttajille, eikä hienohelmoille.