Kriisin verho alkaa laskeutua...

Noniin upeaa, olen kirjoittanut jo kaksi PITKÄÄ viestiä, ja MOLEMMAT katosivat tosta noin vaan jonnekin hyperavaruuteen!! Nyt tallentelen koko ajan joka kirjaimen välissä ettei vaan katoa enää yhtään mitään..


Mutta ensin vähä materialistista juttua...

Soitin tänään Exploriukselle ja kyselin pari asiaa viisumista, mutta samalla sain tietää, että lähtöpäiväksi on varmistunut 24.1. Hyvä uutinen on se, että en todennäköisesti joudu sittenkään lentämään yksin koko aikaa vaan saan seuraksi ruotsalaisen tytön. Hienoa siinä on sitten hyvää aikaa kerrata ruotsiakin.
Lentokentälle olen ajatellut jo kutsua vain pari ihmistä. Perhe on ykkönen ja toivon, että molemmat pikkuveljet tulisivat paikalle vaikka mikä olisi. Isovanhemmistakaan en tiedä haluanko heitä sinne, koska en halua mitään yltiösuurta tapahtumaa. Haluan, ettei tilanne karkaa käsistä ja mullekin on helpompi huomioida ja keskittyä vähempään määrään ihmisiä.

Kävin tänää myös shoppailemassa alennusmyynneissä, mutta sen olen oppinut, että melkein poikkeuksetta kaikke vaatteet tai tavarat mitä löytää alesta on normaalihintaisia tuotteita. Niin kävi nytkin. Ostin nyt vain kaikkea yleishyödyllistä jota ei tarvitse pelätä, että ne jää tänne käyttämättömänä eivätkä lähde mukaan. Mukaan sattui siis pari toppia, musta ja valkoinen, alusvaatteita ja hame. Kävin myös kuolaamassa paria kameraa, joista toisen olen päättänyt hankkia mukaan ikuistamaan maisemia, paikkoja ja ihmisiä.


... ja sitten oikeaa asiaa.

Faktahan on, että olen Suomen maaperällä enään 24 päivää ja noin 16 tuntia!

Pelottavaa on se, etten itse ymmärrä sitä.

Välillä tuntuu siltä, että loukkaan muita, koska en pysty vielä käsittämään mitä on tapahtumassa. Toisista voi tuntua ettei mua kiinnosta tai en välitä ollenkaa. Elän niin hetkessä ja olen sen verran spontaani, että voi olla, että ymmärrän vasta lentokentällä, että tämä on menoa. Ja siksi haluan sinne vain kaikkein tärkeimmät ihmiset paikalle. Eikä tällasia isoja asioita ei voi ymmärtää ennen kun on itse kokenut ne. Vaikka tiedän, että vastassa on kulttuurishokki, kielimuutos ja vaikka mitä muuta, en pysty kuitenkaan ymmärtämään millaista se todellisuudessa on. On totta, että toiset selviytyvät paremmin kuin toiset tuonlaisista ongelmista tai muutoksista, mutta kukaan ei voi olla täysin valmistautunut siihen. Pystyn opiskelemaan englantia hyvin, että pärjään sillä, pystyn etsimään tietoa Uuden-Seelannin tavoista, pystyn valmistautua jetlagiin, mutta en pysty silti poistamaan sitä, että kaikki on erilaista käytännössä.
Tuntuu karulta myös vain jättää kaikki tänne ja aloittaa "uusi elämä" jossain muualla. Tuntuu kuin heittäisin pois kaikki ihmiset joista välitän. Välillä olen myös miettinyt, jos voisin pysäyttää ajan täällä, elää vuoden Uudessa-Seelannissa ja sitten taas jatkaa elämää juuri siitä mihin se jäi. Mutta mun on pakko vaan hyväksyä, että ihmiset kasvaa ja muuttuu, kaveriporukat muuttuu, eikä kaikki ole samalla tavalla kun palaan.

Vaikka en ymmärtäisikään asian suuruusluokkaa ja seurauksia kunnolla, oon miettiny useasti miten muut ottavat tämän. Jotkut kertovat suoraan kuinka vaikeaa se on ja se on ihanaa! Ja se myös auttaa mua ymmärtämään tätä.. Se, että mulle vaan kertoo, että olen täällä enään 26 päivää tekee ihmeitä. Ajatukset alkavat hyrrätä ja ymmärrän edes hetkeksi, miten asian laita oikeasti on. Huolehdin välillä ehkä liikaakin miten muut jaksavat ja yritän myös keskittyä omaan itseeni, jotta jaksan sitten ottaa vastaan kaiken ikävän, shokit ja muutokset. Ehkä siinä on jotain perää, kun mun sanotaan olevan sellainen äiti hahmo. Nyt täytyy myös muistaa, että olen menossa yksin maailman toiselle puolelle ja siellä mun täytyy itse pystyä hoitamaan kaikki mun asiat. Vaikka mulla onkin tukea siellä, kuten hostperhe, ja aluevalvoja, ei ne pysty hoitamaan mun henkistä kuntoa. Mun täytyy itse pitää itseni kunnossa.

Kyllä tää alkaa mulle vähitellen valkeamaan missä mennään. Monia asioitakin on vielä mitä pitää hoitaa, mutta ei paljoa. Kaikki maksut pitäisi olla maksettu ja enää puuttuu viisumi. Lentoliput tulee sitten jossain vaiheessa postissa, ja isäntäperhettä odotellessa.


Ai niin voisin kertoakin tässä samalla mistä tulee blogini nimi. Eli Kiwi tarkoittaa uusiseelantilaista ihmistä ja Do on murteella Party. Joten nopea suomennos on Uusiseelantilaisten Juhla!

Hyvää Uutta Vuotta kaikille :)

Ajatuksenkulkua

Voi ei! Pienimuotoinen paniikki iski eilen illalla, kun puhuin Riikan kanssa ja sain kuulla, että olen enää 27 päivää Suomessa. Tuntuu niin karulta, että lähden näin nopeasti. Kesällä se ei varmaan iskisi niin pahasti koska ihmisiä ei nää esimerkiksi koulussa joka päivä vaan vain välillä. Nyt kun joka päivä oon koulussa ja yhtäkkiä en menekään kouluun vaan toiselle puolelle maailmaa se tuntuu niin oudolta ja kaukaiselta. Kuitenkin haluun mennä ja lähteä.

Nyt aijon kuitenkin keskittyä täällä olemiseen ja olla mahdollisimman paljon kavereiden kanssa. Vaikka mulla onkin onhjelmaa tammikuulle ihan sikana yritän keksiä aikaa kaikille. Helpompaahan se olis jos voisin käyttää yhden päivän viikossa lisää. Ensi viikollakin en varmaan koko viikkoon pysty näkemään ketään, koska musikaalitreeenit on niin tiheesti, ja sitten vielä ensi-ilta lauantaina. Seuraavalla viikolla helpottaakin, mutta silti en saa ottaa liikaa juttuja, koska sitten en itse jaksa. Lähtö on kuitenkin aika rankka muutos. Kyllä mä varmaan kielellisesti jotenkin pärjään eikä kavereiden saamisessa tule olemaan hirveästi ongelmia.

Aamulla suihkussa mietin kuinka en enää kuukauden päästä pääse tähän samaan suihkuun. Herään jostain aivan toisesta sängystä, todennäköisesti aivan eri kellon aikaan. Aamulla vastassa ei ole enää samaa koiraa heiluttamassa häntää eikä pikkuveljien kanssa voi nahistella jostain tyhmästä asiasta. Äiti ei ole nalkuttamassa perässä (:D), eikä isä ole tunkemassa suihkuun lenkin jälkeen juuri kun itse on menossa suihkuun.

Siellä joudun myös todennäköisesti tekemään paljon enemmän kotihommia kun nyt. En nyt kotona esimerkiksi pese itse omia pyykkejä. Kerran viikossa perjaatteessa siivoan oman huoneeni ja imuroin oman osan talosta (usein en vaan ole kotona joten isä imuroi ja huone on siinä kunnossa missä on), tyhjennän tiskikoneen aina kun levon tai teen ruokaa (jota teen aika usein) ja vien koiraa ulos aina kun on mahdollista.


Sain joululahjaksi kaikkea tarpeellista vaihtarivuotta ajatellen. Sain survivalpack, joka sisälsi myös 50 NZ Dollar. Varmaan hienoin seteli minkä oon koskaan nähnyt! Sain ihanan yöpuvun, paljon kirjoja, jotka varmasti tulee tarpeeseen ainakin lentokoneessa koska lennän koko 30 tuntia yksin, lahjakortin et voin vielä ostaa perus vaatteita mukaan ja vaikka mitä muuta.
Lentoa varten muutenkin otan paljon musiikkia, kirjoja ja lehtiä mukaan. Osan ostan varmasti vasta lentokentällä, ettei tule liikaa painoa. En muuten ole hirvästi ajatellut pakkaamista, mutta ehkä se ei vielä ole niin ajankohtainen aihe. Jonkin verran kuitenkin, että mitä kaikkea suurinpiirtein otan mukaan ja mitä jätän tänne. Vaatetuksessa tulee ongelmaksi mun tyyli. Lähtövalmennuksessa puhuttiin siitä kuinka ei käytetä toppeja! Ja ainoat paidat joita oikeastaan pidän ovat toppeja.. Ajattelin tehdä taktisesti, että laitan kuitenkin aina topin paitojen alle niin tuntuu sentään jotenki mukavammalta koska en voi kestää t-paitoja.


Tulipa nyt paljon tekstiä... Mutta jos en kirjoittele ennen Uutta Vuotta niin Hyvää Uutta Vuotta 2012 kaikille!!

Viisumi, koulu, perhe, ystävät...

En ole oikeen jaksanut kirjoitella tänne kun hommaa on ollut aika paljon. Loma todellaki oli tarpeen, mutta en tiiä kuinka kauan mulla taas menee et ymmärrän että oikeasti on loma. Mutta ennen kun rupeen selittää mitään, Hyvää Joulua kaikille! Aika karua kun ei oo lunta mutta kyl tää tästä, kun on oikeenlaista musiikkia, glögiä, kuusi, hyvää seuraa...
Vastailin Uuteen Seelantiin kouluun ja kyselin vähän kurssien toimimisesta ja onko esimerkiksi järkevää että opiskelen englantia samalla kurssilla kun kaikki muutkin koska mun englannin kielen taito ei vedä vertoja niiden äidinkielen taidolle. Ja sain tehtäväksi yrittää etsiä Jean Sibeliuksen Op. 18 nro 6 Sydämeni Laulu kamarikuoro versio. Ajattelin kysyä koululta mutta muuten tuntuu siltä etten taida saada sitä oikein mistään.

Mutta nyt on siis Suomessa aikaa enää tasan kuukausi!! En pysty kuvittelemaan, että lähden. Kaikki kysyy jännittääkö ja mikä jännittää. En oikein osaa sanoa mikä jännittää. Totta puhuen ei mua jännitä se matka sinne tai perhe tai mikään sellanen, vaan enemmänki ystävät täällä. Oon saanu jo monet itkut aikaan (ja ehkä poden huonoa omatuntoa siitä, että lähden) ja monet kysyvät ehdinkö vielä nähdä ennen kun lähden, mutta mun on pakko sanoa, etten yksinkertaisesti ehdi, koska esimerkiksi koulu vie tällähetkellä niin paljon aikaa. Siis nytkin lomaa on viikko vähemmän kuin normaalisti koska musikaalitreenit alkaa 2. päivä.
Pienenä mainoksena siis Vaskivuoren lukion 21. musikaali Punainen Neilikka, ensi-ilta 7.1. ja liput lippu.fi.


Viisumin teko on jo alkanut ja kohta se pitäisi lähettää Haagiin, Alankomaihin. Nauran aina välillä niille kysymyksille, kun halutaan tietää esim olenko joskus ollut tai olenko valtion agentti! Enhän mä sitä kuitenkaan kertoisi jos olisinkin..... :)

Ainiin ja sitten lähtemistä ja sen tuomaa huonoa omatuntoa ei helpota yhtään, että päätin alkaa seurustella tässä vähän aikaa sitten. Miten miehet aina onnistuvat sattumaan paikalle juuri silloin, kun aika ei välttämättä ole se paras? Mutta kyllä mä uskon, että tästäkin selvitään. Ollaan me puhuttu mun lähtemisestä, mutta tottakai se on arka aihe ja herättää tunteita.

Nyt kuitenkin mulla on lomalla aikaa hoitaa kaikkia asioita ja nähdä kavereita ja rauhoittua. Yritän kirjotella tänne mahdollisimman usein ja aina kun tulee jotain uutta tietoa.