Äääk Shark!!

Mahtava viikonloppu takana ja edessä mielenkiintoinen viikko.
Sunnuntaina Castlepointissa heräsin puoli 7, kun Milli tuli herättelemään. Milli istui mun päälle ja "Morning". Nousin siis ylös ennen auringon nousua ja pitkän ajan jälkee, en siis muista milloin viimeksi olisin nähnyt kunnollisen auringon nousun, sain otettua kuvan ja nähtyä sen. 8 jälkeen lähdettiin kalastamaan. Ensin vene piti vetää pienellä söpöllä sinisellä traktorilla rantaan. Ajattelin ensin, että vene on todell iso, mutta verrattuna aaltoihin se oli todella pieni. Ajettiin ulos sellaisesta laguunista ja siinä piti olla ajoitus kohdallaan. Pitää yrittää aaltojen välissä mennä suusta läpi, sillä muuten oltaisiin oltu ympäri. Aallot siis olivat kunnollisia, noin 2 metrisiä valtameri aaltoja.
Kun loppujen lopuksi päästiin pois laguunista alettiin vähäämään tuna vehkeitä kasaan. Laitettiin 5 virveliä veteen, aika lähelle aivan pinnan tuntumaan. Koko veneessä oli siis ainakin 10 virveliä. Kalaa ei oikein tullut ja vaikka yritettiin seurailla lintuja, niin kaikki linnutkin näyttivät olevan jossain muualla. Lopulta saatiin kaksi kerralla, mä otin toisen kelattavaksi ja Lena toisen. Sain oikein hyvän kokoisen, noin 7 kiloisen tunan, ja Lenan kala karkasi. Se oli mahtava tunne nostaa se ilmaan, kun otettiin kuva, mutta se painoi aivan sikana. Pyörittiin vielä vähän aikaa ympäri, ja päätettiin vaihtaa syväkalastukseen ns normaaleilla virveleillä. Löydettiinkin aivan loistava paikka, sillä heti kun olin laskenut mun syötit pohjaan heti joku oli siellä leikkimässä, ja sain olla koko ajan nostelemassa sitä ylös.
Yhdessä vaiheessa joku huusi, että veneen takana on iso Maco Shark! En nähnyt sitä sillä kertaa, mutta kohta se ilmestyi mun puolelle juuri kun olin nostamassa kalaa veneeseen. Se adrenaliinin määrä mikä mun kehoon nousi, kun näin noin 2,5 metrisen tumman hain uivan vain puoli metriä veneestä aivan veden pinnassa. Kalastus jatkui, ja kohta saatiin ensimmäinen hai, Spicky Dog, veneeseenkin. Marleen oli todella pettynyt, että sai hain, mutta mulle se oli upea hetki. Sain pitää sitä ja olihan se ihan hyvän kokoinenkin, noin metrin pituinen. Mutta niin pieneksi haiksi, se oli todell vahva. Jouduin pitämään sitä todella tiukkaan ja koko ajan se yritti kiemurrella itsensä vapaaksi. Seuraavaksi mäkin sain hain, mutta se oli hiukan pienempi. Yksi hai, blue shark, söi mun yhden kalan, kun olin saamassa sitä veneeseen ja siitä tuli hienon näköinen tappelu. Nähtiin myös toinen pienempi Maco Shark veneen lähellä. Bongattiin myös albatrosseja, jotka olivat pienempiä kuin täysikasvuiset, mutta se oli upeaa verrata niitä normaaleihin suurehkoihin lokkeihin.
Päivän saaliiksi saatiin 7 Bluecodia, joista ainakin 3 sain minä, 15 Tarakihia, joista sain noin 6, yksi Tuna (tonnikala) ja monia muita kaloja, jotka heitettiin takaisin mereen, koska ne oli joko liian pieniä tai myrkyllisiä.

Kalastusreissun jälkeen lepäiltiin hetki ja sitten lähdin Lenan kanssa beachille katsomaan vanhanajan tapahtumaa. Nähtiin 500 lammasta kahden hevosmiehen ja about 8 koiran ohjaamana menevän pitkin rantaa, kuinka lampaita kerittiin, härkiä, hevoskärryjä ja pienoiskone 2. maailmansodan ajalta, joka laskeutui rannalle. Käytiin myös majakan luona, mutta sisälle oli niin pitkä jono, etten jaksanut ruveta jonottamaan. Maisemat oli ihania ja aurinko paistoi.

Sain myös maistaa uusia juomia. Oltiin Lenan ja Millin kanssa spassa ja Marleen tuli tuomaan meille juotavaksi Ginger Beerit, ja se oli todella hyvää. Millin toinen isoäiti antoi meille myös jonkun lime-juoman jota kiwit kuulemma juo paljon. (Valitettava fakta on se, ettei niissä kummassakaan ole alkoholia...)

Ja niinkuin David sanoi, kun sanoin tuntevani itseni turistiksi, että turistit ovat täällä vain kolme viikkoa ja kiirehtivät sitten muualle, mutta te saatte elää tätä unelmaa. TOTTA!!

.... paratiisini!

Don't wake me up from this dream!
Oli pakko tehdä muistiinpanoja koko päivän aikana vähän väliä, jotta muistaisin mitä kaikkea tapahtui. Aamulla oli ihana herätä 7, kun pikkuinen serkkuni tuli kuiskimaan tuijottamaan kun nukun ja kuiskimaan "Tia, Tia". Aamulla syötiin voisinko sanoa ainakin proteiini pitoinen aamupala. Sausages, bacon, toast, chicken, eggs, huss browns (eli yksinkertaisesti perunalevyjä) ja tomato. Ja aamupala oli vasta 10. Siinä välissä ehdin jo leikittämään Millyä ja laulamaan Happy Birthday suomeksi, koska Milly täytti tänään 2 vuotta. Aamupalan jälkeen lähdettiin kävelemään rannalle ja isolle Castlerockille. Maisemat on aivan mahtavat ja ärsyttävintä on se, että kuvissa ne samat maisemat on lame. Castlerock näyttää siis kaukaa katsottuna linnalta, joten James Cook (kuuluisa tukimusmatkailija vuodelta nakki ja keppi) nimesi sen myös sen mukaan. Marleen ja David on siis todellisia sana-/sivistys-/tietokirjoja. David varsinkin tietää kaikesta kaiken. Ja jos ei tiedä heti, niin kirjoja on vaikka mitä mistä katsoa ja heti on tietoa. Mutta siis kiivettiin sen kiven päälle ja oli todellakin todella jyrkkä kiipeäminen. Kivi muistuttaa vähän Half Domea Usassa, jossa toisella puolella kaareva nousu ja toisella puolella jyrkkä pystysuora pudotus ja yässä tilanteessa suoraan mereen. Ei todellakaan suositella korkeanpaikan kammoisille ja musta tuntuu, että tunsin äidin syvällä sisälläni, kun katselin jyrkänteen reunalta alas.. Taisin olla hiukan peloissani, koska se ei nyt ole mitään maailman kestävintä kiveä. Limestone on hyvin haurasta ja koko kivi on siis ollut meren pohjassa monia tuhansia vuosia sitten. Ja Marleenin isä heitti läppää: "Tytöt kävelkää silmät kiinni tätä polkua pitkin niin pääsette nopeasti alas." On hauska löytää kivettynyt Sea Shell maasta ja kiven sisältä. Mua ei koskaan pitäisi päästää mihinkään mistä voisi kerätä jotain jännittävää, koska siitä ei tule minkäänlaista loppua. Mulla on nyt pari muovipussillista "tuliaisia". Käytiin siis toisellakin rannalla, jolla oli tarkoitus sukeltamaan, mutta vesi oli niin tummaa, ettei päästy veteen ollenkaan. Parasta kuitenkin oli, kun päästiin kalastamaan ruokaa huomiselle. Tai ei sitä oikein voinut sanoa kalastamiseksi, kun olin rantavedessä ja jaloilla tunnustelin hiekasta simpukoita. Kerättiin yksi kokonainen 10 litran ämpäri täyteen niitä. Se oli hauskaa ja toivon vain, että ne myös maistuu hyvältä. Samalla käytiin myös uimassa meressä. Loppujen lopuksi ei se ollut niin kylmää, sellainen mukavan viileä ja saatiin hyviä kuvia majakan edessä. Ja sain yhteiskuvan hylkeen kanssa! Se oli makaamassa rannalla ja David vinkkasi mut sen luokse. Se ei kertaakaan ärähtänyt, mulle vaikka olin noin 1,5 metrin päässä siitä. Lähestyin sitä sivuttain ja kyykyssä, enkä hirveästi ottanut katsekontaktia, yritin vähän pelata samalla tavalla kuin esimerkiksi koirien kanssa. Mutta kun Lena tuli se ärähti heti. Ja Marleenin isä ärsytti sitä kun tökki sen vieressä olevaa kiveä kepillä.
Olen ollut aivan hemmoteltu täällä koko ajan, kun olen käynyt spassa 3 kertaa, syönyt aivan taivaallisen hyvää ruokaa, ja siitä ei tarvitse huolehtia, etten olisi ruokittu. Mun pitää koko ajan pidätellä itseäni ja tunnen vain, kun mun maha kasvaa hurjaa vauhtia.
Otin ihan sairaasti kuvia kaikesta, ja tein yhden virheen pakatessani tänne: unohdin ottaa kameran laturin mukaan. Mulla on enään ihan vähän jäljellä ja haluan hyviä kuvia huomisesta kalastusreissusta.

Castlepoint... !!

Ah olen saapunut paratiisiin! Kun katson ulos näen merimaiseman; meri ei näytä loppuvan koskaan, missään ei näy saaren saarea ja merimajakan valo kiertää somaa ympyrää aina 30 sekunnin välein, ja aina kun valo tulee näkyviin pieni hostserkkuni huutaa "piip piip". Näen pari hyljettä makaamassa rannalla. Tuuli huojuttaa puita ja tunnen sen myös talon rakenteissa. Haistan meren ihanan raikkaan tuoksun ja avaan hiukseni, jotta pääsen todelliseen tunnelmaan. Rannan hiekka on hienon hienoa ja upotan jalkani syvälle. Ilta kuluu kuunnellessa rannan kauhutarinoita mustekaloista luolissa ja valkohaista, joka saatiin kiinni aivan rannan tuntumassa. Valkohai todella saatiin kiinni vähän aikaa sitten, mutta mustekala on monia satoja vuosia vanha. Odotan aamua, jolloin pääsen katsomaan majakkaa lähempää, jopa sisältä asti. Se on taas avautunut 99 vuoden jälkeen. Pääsen katsastamaan myös vedenalaisen maailman ja kalastamaan pari otustakin.
Ostan oman talon täältä. Kalliitahan ne on, mutta on ne myös sen arvoisia.

Tänään school bussissa oli tyttö, jolla oli hattu päässä. Mut se ei ollut mikään aivan tavallinen hattu, vaan Angry Birds hattu! Se sano, että rakastaa sitä peliä. On tosi jännää tavata joku, joka tykkää siitä - toisella puolella maailmaa.
Alan muuten saada elämää hyvin järjestykseen. Enään ei tunnu, että olen täällä vain hetken, vaan tämä todella on mun elämä. Kirjoitin musan competition biisin lyricsitki siitä. Seriously, I love to live this life in Here.
Ja unohdin tänään ensimmäisen sanan suomeksi. Musta alkaa tulla oikea kiwi, niinkuin Marlee sanoi. Mielelläni ja siihen tähtään. En yhtään ihmettelisi, jos muuttaisinkin joskus hamassa tulevaisuudessa tänne. Hankkeisiin farmin läheltä Mastertonia ja voisin jatkaa paratiisissa elämistä!

Music is my life!

Elämä loistaa! Sain vihdoin ja viimein lisättyä ihmisiä facebookiin, koska yksi jätkä kyseli onko mulla facebookia ja sen kautta olen saanut lisättyä kaikkia muitakin. Mut kutsuttiin viikonlopuksi jo jonnekin, mutta en pääse kun olen Castlepointissa. Kuorossa oli taas ihanaa. Olin ihan nolona, kun toinen musiikin opettaja, joka tuli kuuntelemaan meidän harjoituksia, tuli vain sanomaan: "Where did you get that kind of soprano voice?" Olin ihan, että mikä ääni ja vastaus oli, että se on mahtava. Olen saanut muiltakin kuorolaisilta kehuja, ja yksikin tyttö oli stemma harjoituksissa: "En halua olla sun vieressä, kun ott niin hyvä". Ja laulutunnilla sain myös kehuja mun tekniikasta ja toinen tyttö oli vähän kujalla. Ja heti ensimmäisenä, kun lauluopettaja testasi mun äänialan niin kysyi aionko olla Major Produktionin aikaan vielä täällä ja mun pitää katsoa sieltä roolia Johanna. Olin ihan äimänä. Aion todellakin hakea Sweeney Toddiin. Vähän mietityttää mun englannin taito, että riittääkö se ja onko ohjaaja ok sen kanssa, että jollain roolilla on todella omituinen aksentti. Mutta hakea aion, vaikka joku valittaisikin. Muuten en pääse mihinkään, enkä tiedä olisinko onnistunut. Mutta musikaalisesti menee ainakin hyvin. Paitsi unohdin taas eilen mun pianotunnin. Ja huomenna pitää mennä ostamaan e-kieli viuluun, koska en ole vieläkään saanut sitä hankittua, ja olisi ihan mukavaa päästä soittamaankin. Ja musiikin opettaja kyseli jo sen perään, koska sillä on kuulemma suunnitelmia mun varalle. Ou no!

Ainiin ja tänään otettiin koulukuvat! Ryhmäkuva oli sairaan tiukka. Eturivissä tytöt polvet ja nilkat yhteen hame jalkojen väliin, käden polvien päälle ja seisovat kädet selän taakse. Yksityiskuva onnistui varmaan ihan hyvin, mutta ID cardin kuva meni aivan plörinäksi. Katsotaan mitä siitä tuli, mutta hirveä se on.
Ja pidettiin 12.51 pm 2 min hiljainen hetki Christchurchissa kuolleiden muistoksi. Tasan vuosi sen maanjäristyksen jälkeen.

Farmlife

Ou my God, I'm living a daydream!

Ollaan oltu nyt sunnuntaista lähtien maatilalla lähellä Mauricevilleä. Aamulla mentiin kouluun school bussilla. Tämä on oikeasti ihanaa! Onni onnettomuudessa. Nämä ihmiset ovat todellisia kiwejä. Sukunimi Cameron on ihana, ja nämä on siis hostäidin pojan vaimon vanhemmat. Lehmiä on noin 300. 1-vuotisia 100, 2-vuotisia 100 ja 100 vielä joitain muita. Ja July tulee lisää ja pääsen näkemään ne. Lampaita noin 400. Ankkoja, kanoja, koiria, hanhia.. Päästiin ajamaan lampaita, viemään lehmiä eri aitauksiin, hellittiin yhtä lehmää, joka söi jopa kädestä. Mulla on nyt kuva itsestäni missä mulla on saappaat jalassa, mutaa joka paikassa ja kädet veressä. Kädet veressä siis sen takia, koska ruokin koirat ja ne syö raakaa lihaa. Heti, kun tultiin koulusta, eli noin 4 aikaan, vaihdettiin vaatteet ja lähdettiin tekemään kaikkea jännää. Se oli niin mahtavaa. Ja saatiin kuunnella kaikkia näiden tarinoita kalastuksesta, haiden ruokkimisesta, sukeltamisesta, snorklaamisesta, ampumisesta ja kaikesta mahdollisesta ulkoilu mahdollisuuksista mitä vain voi olla. Me saadaan viikonloppuna mennä Castlepointiin näiden kanssa ja päästään sukeltamaan ja ehkä ruokkimaan haita. Siis aivan mahtavaa! Lupauduin jo seuraavana kesänä tulla tänne töihin ja siinä samassa vähän pitämään hauskaa. Odotan niin innolla viikonloppua ja kaikkea mitä päästään tekemään. Tämä on todella mun paikka. Kaikki nämä aktiviteetit ja varsinkin näiden ihmisten kanssa.
Ainiin ja illalla päästiin spahan kylpemään. Tähdet oli aivan ihania, vesi oli noin 38 asteista, saatiin kuplia ja ulkona ei edes ollut kylmä. Jäätiin sitten katsomaan tähtiä ja bongattiin Southern Cross. Tähdet on niin mahtavia täällä. Ja hyvinä iltoina ne näyttää oikeasti siltä, että niitä voisi koskettaa.

Syvällistä...

Loppujen lopuksi olikin hyvä päivä. Katsoin sen Once Were Warriors ja luin kirjaakin vähän eteenpäin. Käytiin kaupungilla siskon kanssa ja mä huomasin addiktioni birthday cardeihin. Siis rakastan näitä kaikkia kortteja ja voisin ostaa koko kaupan tyhjäksi, jos voisin. Päätin myös jossain vaiheessa tehdä tästä koko jutusta kuvakirjan. Tai ei välttämättä iFolor kuvakirja - se on helppoa ja vaivatonta.. Aion tehdä aidon ja alkuperäisen kuvakirjan mitä ei jokaisella nykynuorella olekaan! Tulostan parhaat kuvat ja kokoan ne kirjaan, ja kun se on täynnä lähetän sen Suomeen.

Päätin muuten myös muuttaa hairlookia aika lailla, mutta en vielä kerro miten jos se ei toteudukaan. Mum sanoi heti, ettei se sovi mulle koska mulla on niin nice hair. Mutta aion olla rebel ja vähän leikkiä.

Tänään oli myös aivan ihana sää! 27 astetta lämmintä, pari pilven hattaraa taivaalla, mutta se siinä. Ja huomiseksi on luvattu 30 astetta. Sain aurinkoa, paloinkin vähän jalkapöydistä, käsistä ja jaloista. Ja kyllä, kyllä minulla oli aurinkorasvaa, jonka suojakerroin on 30. Ei täällä oikeastaan myydäkään muita kuin 30.


Pidettiin siskon kanssa itkuhetki. Molemmat itkettiin toisillemme elämän murheita maan ja taivaan väliltä. Sisko sanoi, että nyt voisi itkeä jos uskaltaisi, menin ja halasin häntä ja hän alkoi itkeä. Puhuttiin pitkään siskon perheestä ja huomasin, että meillä on hyvin samanlaiset perheet ja taustat. Kun Lena otti puheeksi veljensä mulla tuli kyynel silmään. En voinut enään pidätellä koko päivän pidäteltyä itkua. Se oli niin hyvä. Ja sain puhuttua kaikesta ja nyt tuntuu paljon paremmalta. Puhuttiin ainakin kaksi tuntia. En ole aikaisemmin itkenyt täällä. Eli vaihtarivuoden ensimmäiset itkut itetty. Mutta se ei ole paha asia. Kyllä ihmisen muutenkin itkevät eikä se tee eroa tähän elämään.
Nyt ymmärrän minkälainen on ikävä kuukauden jälkeen. Huomenna aion tehdä kaikkea paljon enkä jäädä minkään netin kanssa pähkäilemään sillä se ei auta mua yhtään. Mun pitää selvitä täällä vielä monta kuukautta eli mun pitää ryhdistäytyä. En ajatellut, että tulen täällä itkemään ikävästä, enkä nyt tiedä minkälaiseksi tämä luokitellaan. Ei mulla ole varsinainen ikävä, mutta jotenkin muistan vain kuinka ihania ihmisiä mulla on. Ihmisiä,jotka välittävät musta. Joiden luokse voin aina mennä, iloisena tai surullisena. Ihmisiä, joista välitän. Ihmisiä, joista en luopuisi, en vaikka mikä olisi. Joiden luokse haluan palata. Ihmisiä, joiden haluan säilyvän mun elämässä. Ihmisiä, joiden kanssa voi myös riidellä. Ja joita saa rakastaa koko sydämestään.

Oon muuten tajunnut, että joskus musta tulee todellinen diva ja mun sisäinen bitch herää henkiin. Ei ole muuten mukavaa katseltavaa. Ja joku tietää hyvin (Jenny), miten rasittava voin olla kun korjailen joitain pikkutarkkoja asioita. Olen yrittänyt hillitä itseäni, mutta ain välillä asiat lipsahtelee mun suusta.

Olen niin onnellinen, että mulla on sisko. Mikään ei ole niin terapioivaa kuin siskon kanssa puhuminen, ja seuraavaksi hyvän musan kuunteleminen ja ajatusten kokoaminen kirjoittamalla. Aloitettiin siis puhumaan, koska mum joutui lähtemään kiireästi pois, jos nyt voisin sanoa ikävän tapauksen takia. Joten saatiin hyvä aika puhua ja tapahtuma laukaisi monia tunteita, muistoja ja ajatuksia molemmissa meissä. Jos mulla ei täällä olisi siskoa, en varmaan olisi koskaan tullut puhuneeksi asioita. Olisin ehkä kirjoittanut diaryyn pari asiaa parin päivän päästä. Olisin sulkenut aamuisen itkun ja tämän illan itkun syvälle sisinpääni ja se nyt ei ole hyvä. Kiitos siis siskolleni!

<3

Kääk! Avaan Facebookin, mulla on hyvä fiilis, ei ole yhtään ikävä ja muutenkin menee hyvin. Mutta ensimmäisenä silmille iskee Wanhojen kuvat ja kaikkien ystävien kauniit puvut ja jumalattomat kauniit kasvot. Tuli heti pieni flashback ja miten voisin olla nyt siellä paikalla samoissa kuvissa, voisin pitää kaunista prinsessamekkoa ja leikkiä prinsessaa sen kaksi päivää, nauttia ystävien seurasta ja nauraa vatsa kipeäksi.

Mutta mä olen täällä. Alan nyt päästä kiinni tähän elämään täällä. En osaa kuvitella, että olen ollut täällä kohta kuukauden. Ihan mieletöntä. Koulussa pystyn jo huutamaan jonkun perään ja kysymään ja puhumaan tosta vain jotain. Eilen kävin koiran kanssa lenkillä ja se oli ihanaa. Aurinko paistoi oli varmasti 25 astetta varjossa ja sain ihanasti aurinkoa. Paloinkin pikkusen, mutta vain vähän. Mulle on tullut jo selkeät shortsien rajat jalkoihin ja kyllä vähän huomaa, että olen ruskeampi kuin olin Suomessa.

Huomasin viime viikolla, että tämä viikonloppuinen suomen puhuminen ja kirjoittaminen ei te hyvää mun englannin taidolle, ja yritän tehdä sitä mahdollisimman vähän. Mutta hyvä uutinen on se, että NÄIN ENSIMMÄISEN UNEN ENGLANNIKSI! Heräsin yöllä siihen, että puhuin unissani ja englanniksi. Se oli todella hämmentävää. Seuraava uni samana yönä oli puoliksi englanniksi ja puoliksi suomeksi.

Haikeeta, mutta taidan lähteä tekemään puutarhahommia, lenkille tai jotain järkevää, ettei tarvitse velloa tässä tunteessa. Voisin vaikka katsoa leffan Once Were Warriors. Todella väkivaltainen, raaka tarina. Luen sitä myös kirjana, siis englannin tunnnilla, mutta välillä voi olla hiukan ongelmia ymmärtää. Sisältää juomista, polttamista, hakkaamista, murhaamista itsemurhan.. Tarina on siis Maorien ongelmista, mutta ei todellakaan päde tuolla tavalla.

Ainiin ja tänään mennään Lenan kanssa katsomaan jotain tapahtumaa, missä on paljon eläimiä. Ei mitän hajua, mutta katsotaan. Ei sinne kävele kun 40 minuuttia.

Valentines Dayn pelastus

Voisin sanoa, että tänään oli mahtipäivä, ainakin eilisen tunnelmiin verrattuna. Jotenkin fiilis koulussa oli parempi, juttelin ihmisille enemmän ja muut jutteli minulle.
Eilen ymmärsin kuinka erilaista on, kun ei ole ketään kenen luokse voi koulussa mennä ja jutella. Suomessa pystyin menemään melkein kenen tahansa luo ja alkaa puhua jostain aivan älyttömästä jutusta. Täällä olen enimmäkseen yksin. Tunnilla tietysti opiskelen, saan ajan kulumaan nopeammin ja se ehkä helpottaa koulun käyntiä. Mutta, vaikka muut jotain puhuu, niin ei kukaan minulle puhu. Välitunneilla ja lunchtime istun yleensä yksin Senior Common roomin jollain sohvalla ja kuuntelen ja katselen muita. Yleensä ihmiset sanovat hi ja se on siinä. Joskus puhun pari sanaa jonkun kanssa, mutta yleensä se tyrehtyy nopeasti ja jään istumaan siihen porukkaan kuuntelemaan muiden juttuja.
Mutta ei se ole paha. Nyt, kun tällaista on jatkunut kaksi viikkoa, niin siihen tottuu. Mulla ei ole hirveää tarvetta puhua kenellekään, vaan voin vain istua ja yrittää ymmärtää jostain joitain tai vain teen omia juttujani. Se ei ole enään hirveää tai noloa olla yksin niinkuin se aluksi tuntui olevan. Sen verran olen ylepä itsestäni, että uskallankin mennä Common Roomiin istumaan, vaikka menenkin ja olenkin yksin.
Tänään oli kuitenkin hiukan erilaista. En tiedä johtuiko se Valentine's day:stä, mutta heti kun menin Common Roomiin ja istuin yksi tyttö kysyi multa, miten menee eilisen Dragon Boatingin jälkeen. Eilen oli siis ensimmäiset Dragon Boating treenit ja se on aivan ihanaa. Minut pistettiin veneen perälle, mikä on kaikkein raskain paikka! Mulla on lihakset semi kipeät ja sain mustelman sääreen. Se on vähän niinkuin kanootilla menisi, mutta kyydissä on 22 ihmistä melomassa. Edessä on yksi tyyppi huutamassa 1, 2, 3... ja takana yksi ohjaa. Jo 3 viikon päästä lähdetään Wellingtoniin kisailemaan.
Ja Janelle, joka on mun form class ryhmässä kysyi, haluaisinko lähteä ns. tutoroimaan Year 9 oppilaita, koska ei Janelle muuten olisi lähtenyt. Orkesterin ensimmäiset treenit alkoivat ja siellä ihmiset heitti läppää ja yksi jätkä sanoi, että mulle pitäisi antaa soolo, kun muuten tylsistyn. No siis biisit on vähän ei-niin-tasokasta -luokkaa kun Vaskiksessa. Mutta ei se menoa haittaa, koska siellä on mukavia ihmisiä ja toivottavasti saan tehtyä ainakin muutaman kaverin siellä.
Ihanana lisänä päivälle oli myös ensimmäinen piano tunti! Ei me mitään siellä tehty, mutta saan ruveta katsomaan internetin syövereistä itsellen jotain, mitä haluan soittaa. Haluan treenata vapaasäestystä, jotta voin jossain vaiheessa säestellä itseäni, kun laulan. Mut on myös buukattu laulamaan musiikin competition ryhmässä sooloa. Meillä on neljän ihmisen ryhmä: rummut, kitara, piano ja laulu, ja tarkoituksena jokaiselle ryhmälle on tehdä oma biisi, joka lopuksi esitetään ja katsomaan "mikä on paras".

Hankalinta tässä kaikessa on vielä, että elän kaksoiselämää. Mutta en kokonaan kumpaakaan. En oikein ole täällä vielä "in", enkä ole enään Suomessa "in". olen vain tälläinen agentti, joka hyppii elämästä toiseen. Kukaan täällä ei tiedä millainen olin Suomessa, eikä kukaan Suomessa tiedä miten täällä elän.
Ei tämä nyt kuitenkaan (välttämättä) tarkoita, että vedän täällä aivan ranttaliksi ja huidon menemään, sillä ei kukaan jaksa katsoa sellaista paskaa koko vuoden. Erityisesti minä.


Happy Valentine's Day Everybody <3

Shoppailua..

Noi siniset farkut on siis mun rakkaus! NE on ihanan silkkisetki pinnalt eikä tunnu farkuilta ollenkaa. Lompakko on ihanan kätevä, aion kyllä pitää edellisen, koska sinne on hyvä laittaa Eurot ja Hong Kongin dollarit. Lollipopsit oli ihan pakko vaan ostaa, koska ne näytti niin ihanilta (ja tiedän niille muutakin käyttöä). Paitjoa tarviin kouluun ja jogginpaita oli tarpeen.

Day in Wellington

Päivä Wellingtonissa! Tietenkin shoppailua ja maisemia. Enimmäkseen shoppailtiin ns pääkadulla, Queens St, mutta käytiin myös Cable Carilla katsomassa maisemia yhdeltä hill:ltä. Ostin siniset farkut, pari paitaa, lahjoja rakkaille, tatuointeja ja uuden lompakon. Käytiin syömässä lunch in Subway ja Lena ja Aleishe (lausutaan melkein kuin Aliisa, joka on siis joku Mauginin ystävän tytär, joka pyydettiin mukaan) meni tealle Burger Kingiin. Ja mä söin siellä ranskalaiset!!! Mun kolmen vuoden tauko on päättynyt. En ole siis kolmeen vuoteen syönyt minkäänlaisessa pikaruokalassa (kuten McDonalds), Subway on siis sallittu.
Mun jalat on muuten aivan muussia. Jalkapöytiin on ilmestynyt hienot mustelmat, eikä turvotus ole laskenut mihinkään. Mutta silti minä nero lapsi laitoin ihana korkkarini jalkaan. Jouduin yhdessä vaiheessa ottamaan kengät pois (ja sukkahousut myös), koska en pystynyt enään kävelemään. Ihmiset katto pitkään, kun kaikki mun haavat ja mustelmat loisti mun jaloista ja kävelin siellä kokonaan ilman kenkiä. Ehkä olisi ollut nerokasta ottaa jandalsit mukaan, mutta hyvin se loppujen lopuksi meni. Kenkiä en laita vähään aikaan jalkaan, ainakaan korkkareita, tai katsotaan kävelenkökään edes vähään aikaan.
Mutta onneksi maisemia katsomaan ei tarvinnut kävellä, kun otettiin Cable Car ja ajettiin ylös pienelle hill:lle. Sieltä näkyi "koko" Wellington ja myös Mt. Victoria, jota ympäröi metsä, jossa on kuvattu Lordi of The Rings. Ei se mitenkään erikoinen metsä ollut, mutta voin siitä kuvan laittaa.
Takaisin tullessa ei sentään tarvinnut kävellä kotiin, vaan Aleishen äiti tuli hakemaan meitä asemalta. Ja se kysy, että onko mun äidinkieli englanti! Miten voi olla mahdollista?!? Olin todella otettu. Ja moni on muuten kysyny osaako mun vanhemmat englantia. Ja kun sanon, että kyllä osaa todella hyvin, niin kaikki on aika ihmeissään. Se on täällä niin erilaista, kun opiskellaan vain äidinkieltä, englantia, eikä tarvita mitään muuta kieltä. Kun me aloitetaan noin 9-vuotiaina opiskelemaan englantia ja seuraavaksi ruotsi tai sitä ennen vielä jotain muuta kieltä. Meille se on niin normaalia, että osataan monia eri kieliä ja tarvitaan niitä, mutta täällä ja yleensä muuallakin englannin kielisissä maissa sitä ei ajatella.se on harvianista osata muita kieliä. Kyllä täällä moni osaa maoria ainakin pari sanaa, mutta onko se osaamista.

Tramping!

Tramping on ihanaa! Mun jalat ja kädet on mustelmilla ja täynnä naarmuja, enkä tiedä puolistakaan mistä ne on tullut, lihakset on ihan kipeet, jalat, niinkun jalkapöydät on turvonneet ja oli aika tuskallista kävellä viimeinen päivä ja 2. päivänäki. Myös lonkissa on ihana mustelmat packistä. And I was loved – by mosquitos! En ymmärrä, nimittäin Suomessa mulla ei ole minkäänlaisia ongelmia hyttysten tai muiden ötököiden kanssa, mutta täällä olen aivan syöty. Nukuttiin joka yö teltoissa ja meillä tytöillä oli vain 3 hengen teltta, mutta kaikki 4 ängettiin samaan. Oli pikkusen ahdasta, mutta ainakin ensimmäisenä yönä sain yllättävän hyvin unta. Ja se hien määrä mitä kertyy 3 päivän aikana. Ei meillä tietenkään siellä pusikossa mitään suihkua ollut ja mä en käynyt kertaakaan uimassa. Heti, kun pääsin kotiin niin suihkuun! Ah, jotenkin sitä arvostaa enemmän, kun ei ole päässyt mihinkään pariin päivään. Kaikki vaatteet on pakko pestä, käytin tai en, koska ne haisee aivan samalta.
Sain sentään aurinkoa sen aikana, ja taisin vähän palaakin, koska toisena päivä oli todella kuuma ja lähdettiin vasta lunchin jälkeen. En ollut kun vähän aikaa auringossa, mutta täällä se on vähän eri asia. Mutta ei auringon saaminen ollut ainoa hyvä puoli. Jos oikeasti haluaa nähdä Uutta Seelantia kannattaa lähteä tramping. Maisemat on oikeasti kuin suoraan jostain elokuvasta. Maasto vaihtuu koko ajan, ensin ylämäkeä, kohtisuoraan, ja heti seuraavaksi alamäkeä, kohtisuoraan. Toisena päivänä oli tappo nousu; 600 metriä melkein kohtisuoraa ylöspäin. Ja siis oikeasti näin -> /. Ja polku on jossain paikoissa vain A4 kokoinen ja toisella puolella pudotus. Ihan hullua! Meinasin pari kertaa nyt viimeisenä päivänä nyrjäyttää nilkkanikin, ihan tasasella kyllä, mutta kun on niin väsynyt niin ei vaan jaksa. Pahinpia varmaan oli kaikki alamäet. Kun ensin oli kiivennyt hirveän ylämäen niin jalat on niin puhki ettei jaksa mitään. Mun jalat alkoi tärisemään, kun vähän koukistin polvia. Mutta hyvää treeniä se oli! Välillä teki mieli pyöriä alas. Jalat oli myös ihan märät koko ajan, varsinkin mulla, kun oli vaan lenkkari, jotka ei pitänyt yhtään vettä. Ylitettiin aina kaikkia pikkupuroja, välillä isompiakin, missä oli sillat, mutta nekin ihana huterat ja polku oli välillä pelkkää mutaa. Jossain vaiheessa ei enään kiinnostanut oliko kengät märät vai ei, koska anyway olin pohkeita myöten mudassa.
Ennen kun päästiin edes lähtemään tuli eteen pieniä ongelmia, nimittäin mun pack oli liian suuri, joten jouduttiin unpack se ja vaihtamaan opettajalta lainaamaan packiin. Loppujen lopuksi saatiin kaikki selvitettyä. Melkein kaikki mun vaatteetkin oli lainassa opettajalta. Ensi tarmpingille ostan kaikki omat kamat. Packin kanssa pitää katsoa, mutta mulla on 4 viikkoa aikaa.
Harmittaa vaan kun en ottanut kameraa mukaan, koska en halunnut rikkoa sitä tai ottaa yhtään ylimääräistä painoa mukaan. Onneksi meidän opettajalla, miss joku en muista, oli kamera ja saan siltä joitain kuvia.
Opeteltiin myös selviytymistaitoja. Ensimmäisenä iltana meidän piti tehdä nuotio, märistä puista. Haettiin metsästä puita ja uitettiin ne joessa. Eli oikeasti märistä puista. Onnistuttiin melkein, mutta jotkut onnistui todella hyvin. Toisena päivänä tehtiin emergency shelters (Anteeksi en osaa suomentaa). Meidän ryhmän shelter oli paras. Se oli siistiä.
Mutta yleisesti: Ei suositella korkean paikankammoisille, huonokuntoisille, ei-luonto ihmisille, luovuttajille, eikä hienohelmoille.

Waitangi Day and muuta mukavaa

3.2.: Yeah sain internetin toimimaan! Lähdetään jo ensi keskiviikko tramping & camping matkalle kolmeksi päiväksi. Ja maanantai on vapaa, joten on pitkä viikonloppu. Aion nukkua pitkään ja puhua ihmisten kanssa Skypessä.


Viikonloppu vietetty ja oon saanu puhua monien kanssa, mikä on ollut ihanaa ja mahtavaa, mutta olisin halunnut puhua vielä parin ihmisen kanssa. Maugin ei tainnut hirveästi tykätä, kun joka aamu noin kello 9-12 puhuin vain skypessä ja facebookissa. Aloitin myös kirjottamaan kirjeitä ihmisille. Saa nähdä kuinka kauan niillä menee Suomeen asti, ja kuinka kallista se on. Voisin tehdä taktisesti, että lähetän kaikki kirjeet kotiin ja äiti ja isä voi lähetellä niitä eteenpäin. Mutta sitten ette saa kaikkia hienoja leimoja ja postimerkkejä.. Mutta heti viestiä, kun kirjeet tulee perille niin tiedän kauan pitää odotella ja kuinka paljon aikasemmin pitää lähettää jotain, jos haluan sen jonain tiettynä päivänä perille.
Pitää nyt varoa kuitenkin, kun sain netin, etten liikaa ota yhteyttä Suomeen. En todellakaa ole ottanut enkä viikolla varmaan ehdi eli viikonloppu tulee olemaan mun yhteydenotto aika. Tää aikaero tekee asioista pikkusen hankalaa, kun illalla kun mulla olisi aikaa niin Suomessa kaikki on valmistautumassa kouluun ja kun Suomessa on ilta niin minä olen valmistautumassa kouluun.
Ensi viikolla, tai itseasiassa tällä viikolla on aika paljon ohjelmaa luvassa, sillä jo ylihuomenna, keskiviikkona lähden vuorille trampingiin kolmeksi päiväksi ja lauantaina Wellingtoniin. Huomenna pitää vielä ostaa ruoat ja varusteita trampingiä varten ja hoitaa vähän pankkiasioita, koska koululla ei voi maksaa credit cardilla ja pitäisi maksaa musiikin tunnit ja outdoor education -kurssi. Kallista tämä koulunkäynti: ensin pitää maksaa verot, että pääsee edes koko kouluun, seuraavana tuntimaksut (musiikintunnit, kuorot, soittotunnit, outdoor education..), sitten kirjat ja muut välineet. Ja välineet on todella tarkat, esimerkiksi musiikissa saa käyttää vain 2B kynää.
Oli todella outoa nyt lomalla, kun käytiin siskon kanssa kaupungilla tai townissa, niin kun nähtiin joitain koulukavereita. En melkein tunnistanut ihmisiä, kun uniformu on niin erilainen kun normaalit omat vaatteet. Käytiin siis katsomassa The Girl With The Dragon Tattoo. Oli muuten todella hyvä leffa, suosittelen! Mutta varautukaa väkivaltaisiin seksuaalisiin kohtauksiin. Näyttelijät oli todella hyviä, outoa oli vaan se, kun Daniel Craig näytteli ruotsalaista ja koko tarina tapahtui Ruotsissa, mutta kaikki puhuivat englantia. Tottakai isoissa Hollywood leffoissa kaikki on englanniksi, mutta oli hauska nähdä ruotsinkielisiä tv-kanavia, lehtiä ja kadunnimiä ja muita nimiä.
Tänään oli Waitangi Day eli 172 vuotta sitten maorit ja engalntilaiset kirjoittivat sopimuksen jostain yhdessä elosta kai. Puistossa oli kaikkea ohjelmaa, mutta enimmäkseen lapsille. Oltiin joku puoli tuntia katsomassa paikkoja ja lähdettiin ottamaan kuvia muualla puistossa. Yritän muuten saada kuvia kuvat.fi sivustoon, koska on pikkusen ongelmia tänne lataamisessa. Blogspot ei ymmärrä, että mulla on tiedostoja täällä, mutta ne ei ole niinkuin normaalisti koneella.

p.s. Näin myös mun hostserkkuja lauantaina ja ne oli ihania!

Kaipuu

Nyt ärsyttää hiukan. En ole vieläkään saanut internettiä toimimaan ja vihdoin kun Lena sai niin huomaan, että tarvitsen uuden MicroSIMin. Mun olisi pitänyt ennen kortin laittamista iPadiin, laittaa se puhelimeen ja soittaa jonnekin ja sitten vasta laittaa se iPadiin. En voi enään laittaa sitä kännykkään, koska se on MicroSIMin kokoinen. Menen huomenna siis ostamaan uuden internetcardin. Sitten pääsen Skypettämään ja puhumaan kaikkien kanssa. Tänään tuli pieni haikeus, koska kuuneltiin yksin hyvä biisi musan tunnilla (Ain't No Mountain High Enough) ja Lena kertoi, että sitä oli jo ystävät pyytäneet shoppailemaan. Ei mulla vielä ole kunnolla ikävä, on vaan kurjaa, kun en pääse puhumaan kenellekään. Tajusin myös, että viimeksi, kun puhuin äidin kanssa oli lentokentällä. Ja siitä on yli viikko. Huomenna illalla olen ollut maassa viikon. Ja ensimmäinen kouluviikko on ohi. Huomenna on vielä englantia, mediaa, musiikkia, matikkaa ja outdoor educationia.
Ensimmäinen matikan tunti oli tänään ja ne kaikki asiat mitä käydään tänä vuonna on mulle vanhoja juttuja. Toisaalta se on hyvä, koska silloin voin keskittyä kieleen ja nämä asiat eivät kuitenkaan olleet mulle niitä helpoimpia, joten on ihan hyvä kerrata.

Olen saanut jo ainakin 4 ihmiseltä kehuja mun englannin taidosta ja yksi kehui mun aksenttia. Myös Sanni, ainut suomalainen mun lisäksi, kehui mun englannin taitoa ja ihmetteli miten osaan sitä niin hyvin. En oikein ymmärrä miten voin saada kehuja, koska en koskaan ole ollut hyvä kielissä. Mun englannin numero on aina ollut alle 8.
Puhuttiin Sannin kanssa koko lunch time, eikä yhtäkään sanaa suomeksi. Oli tosi ihana jutella, jonkun kanssa jolle ei tarvinnut selitellä joitain tapoja tai kouluuan liittyviä eroja. Siis onhan se mukavaa yrittää selittää, mutta ei siitä kukaan yleensä ymmärrä mitään. Puhuttiin myös jätkistä ja Sanni sanoi, että tulen huomaamaan, että jätkät ovat täällä erilaisia. Olin vähän hämmentynyt, mutta Sanni sano, että ymmärrän parin kuukauden päästä.. En yhtään tiedä mitä se tarkotti, mutta se nähdään parin kuukauden päästä.

...

Koulussa alkaa sujua, vaikka englannin tunnilla on vielä vähän ongelmia. Aion ottaa piano tunteja koululta koko vuodeksi ja ne maksaa vain $120 vuodelta. Huomenna on pääsykokeet kuoroon, mutta olen aika varma, että opettaja ottaa mut sisään. Tänään oli myös ensimmäinen Outdoor Education tunti. Olen samassa ryhmässä toisen suomalaisen, Sannin kanssa, joka on ollut täällä jo puoli vuotta. Puhuttiin pari lausetta suomea ja vaihdettiin takaisin englantiin. Sovittiin, ettei puhuta suomea ollenkaan enään. Outdoor Educationin kanssa mennään sukeltamaan, kalliokiipeilemään, viikoksi laskettelemaan, vaeltamaan, ja samalla opetellaan selviytymistaitoja... Ihan sairaan hienoa! Pelottaa vähän, että kohta tulee lasku siis kaiken sujumisessa, koska kaikki on mennyt niin hyvin tähän asti ja aina elämässä on ala- ja ylämäkiä, ja jotta voisi tulla alamäki on pakko tulla ylämäki.
Huomasin tänään, että siitä on nyt viikko, kun lähdin kotoa. Päivät menee jotenkin todella nopeasti, mutta silti hitaasti. Joka päivä koulussa, kun olen "yksin" (harvoin, tai yleensä lunchin aikaan, kun muut puhuvat omiaan ja olen vain hiljaa) aika tuntuu menevän todella hitaasti, mutta muuten aika lentää. Kotonakin tuntuu, etten ehdi tehdä mitään kun heti koulun jälkeen käydään Lenan kanssa nopeasti kaupassa ja tullaan kotiin, ruokitaan eläimet ja rupean tekemään kouluhommia tai muuta vastaavaa. Ja seuraavaksi Maugin tulee töistä ja on tea ja sitten on jo ilta. En tiedä mihin mun aika riittää, kun ja jos saan sellaisia kavereita, jotka kutsuvat mut jonnekin illaksi.
Olen muuten ottanut käyttöön vihon, jonne laitan sanoja joita en ymmärrä (niitä tulee paljon, varsinkin lukiessa), ja myöhemmin tarkistan sanakirjasta ne ja kirjoitan ylös. Yritän myös käyttää niitä sanoja mahdollisimman nopeasti, jotta ne jäisi mieleen.
Olen ruskettunut! No samalla vähän palanut, mutta en sentään pahasti. Laitan joka aamu aurinkorasvaa, koska kuljen päivän aikana auringossa vähän väliä.
Sain vihdoin selville eläinten nimet. Labradorinnoutaja on Levi, harmaa kissa on Shadow (she) ja kultainen kissa on Marshie (he).