Hyvinkää....

Miksi ihmisten täytyy mennä ja ampua muita? 19- ja 18-vuotiailla on vielä elämä edessä. Olen ylpeä sanoessani, että olen suomalainen, mutta joka kerta, kun otsikoissa tulee uusia ampumisvälikohtaus uutisia Suomesta, tunnen suurta häpeää ja hämmennystä. Mikä on niin suuri laukaisin ihmisen elämässä, että se vei noin suuriin tekoihin, peruuttamattomin seurauksin. Mun ikäisiä ihmisiä... Täynnä elämäniloa, pelottomia, rohkeita, täynnä odotuksia ja uniikkeja taitoja.
Miksi Suomi, miksi? Miksi maailma, miksi?

Rugby, Stage Challenge, Culture!

Ensinnäkin en saanut sitä roolia koulun produktiossa. Sen roolin mitä yritin hakea, Johanna, sen sai yksi altto mikä on sinällään todella mielenkiintoinen valinta koska kaikki biisit on sopraanolle ja on aika korkeita. Olen kuitenkin mukana kuorossa, joten en ole täysin ulkona koko jutusta. Olin yhden päivän aika pettynyt, mutta minkäs sille voi. Ja aina tulee uusia mahdollisuuksia ja nyt voin keskittyä muihin asioihin enemmän.

Viime keskiviikkona käytiin Outdoor Educationin kanssa Mountain biking ja lupaan, etten tee sitä enään koskaan. Se ei todellakaan ollut mun juttu. Alamäki oli aivan ihana, mutta ylämäki oli täyttä tuskaa. Ja kun en ole pyöräillyt tässä noin neljään vuoteen mihinkään, niin lihakset on myös siinä kunnossa. Ensimmäinen asia minkä taidan ostaa Suomessa on pyörä. Mutta alamäestä nautin täysin siemauksin. Huusin vain jätkille, että pois alta ettei nyt ole aika olla varovainen! Se oli taivas, kun sain vain mennä ja se tunne, kun pelkää kaatuvansa ja juuri ja juuri pääsee pälkähästä ja heti on seuraava mutka edessä. Polku oli taas noin A4 paperin kokoinen ja pusikkoa joka paikassa. Kiivettiin 412 metrin korkeuteen ja se poltti jaloissa! En varmaan aio tehdä sitä koskaa uudestaan, mutta ylöskiipeäminen oli kyllä alamäen arvoinen.

On mielenkiintoista ajatella nyt, että olen ainoa suomalainen meidän koulussa tällä hetkellä, koska Sunny, tai Sanni, lähti eilen 5.30 pm kohti Suomea. Ja heinäkuussakaan ei näillä näkymin ole tulossa muita suomalaisia, mutta jenkki, belgialainen ja ranskalainen. Aloin tässä vasta miettimään, että olen ollut täällä jo 4 kk.. Tuntuu aivan käsittämättömältä! Vastahan tulin tänne ja olin hukassa, en tuntetut ketään, olin yksin ja hiljaa. Nyt kun kävelen koulussa vastaan tulee ainakin yksi ihminen, jolle voin sanoa Hi (tai Kia Ora näin Maoriksi) tai jopa ruveta puhumaan. Siskokin lähtee kuuden viikon päästä takaisin Saksaan. Olen niin onnellinen, että päätin lähteä koko vuodeksi pois. Älkää ottako mitenkään henkilökohtaisesti. Mutta fakta on, että elämä täällä alkaa vasta 4kk jälkeen tai mä vasta aloittelen mun elämää täällä. Uutta elämää on yllättävän vaikea lähteä kokoamaan aivan tyhjästä. Sunny piti hyvän jäähyväispuheen koko koulun edessä tiistain aamunavauksessa.

Hyvinkään ampumavälikohtaus pisti mut miettimään kuitenkin turvallisuutta yleisesti maailmalla ja kuinka erilaista kaikki kuitenkin on. Täällä, kun tulee pimeää, niin kukaan ei enään kävele yksin tai kenekään kanssa mihinkään. Se on välillä vaikea sulattaa, koska kuitenkin Helsinki on puolen miljoonan ihmisen kaupunki ja Masterton on reilun 20.000 ihmisen town ja Helsingissä voin mennä yöllä no ei nyt ihan mikä kellonaika tahansa, mutta kuitenkin.
Kultuuriset erot on todella jänniä. Täällä ihmiset ovat niin ystävällisiä, kävelin oliko keskiviikkona illalla koululle Stage Challenge tanssi harjotuksiin ja mun edssä yksi auto pysähtyi ja pieni tyttö astui ulos ja tuli mun luokse ja kysyi haluanko kyydin koululle. En ollut nähnyt tyttöä aikaisemmin Stage Challenge harjotuksissa, mutta koska meitä on siellä karkeasti 110 niin ei kaikkia voikaan huomata. Tyttö ja sen äiti olivat vain huomanneet minut ja tunnistivat, että olen yksi tanssijoista ja ottivat mut kyytiin. Ikinä koskaan ei minkäänlaisessa tilanteessa tollanen olisi voinut tapahtua Suomessa!! Olen vieläkin aivan äimänä.

Stage Challengestä kun puhutaan niin perjantaina voitettiin koko kilpailu. Kyseessä on siis tanssi kilpailu, jonkin hyvän asian vuoksi. Meidän teemana oli Antarktika (en osaa kirjoittaa sitä suomeksi tai se vain näyttää todella tyhmältä) ja meillä oli viisi osaa meidän 8 minuutin esityksessä. Ensimmäinen tanssi oli aaltojen, ja minä olin osa sitä. Seuraavana olivat lumihiutaleet ja seuraavana pingviinit, viimeisenä tuli myrkky ja sen aikana jäätikkö halkesi kahtia. Lopputanssissa aallot murskasivat kaikki alleen ja kaikki kuolivat. Se oli aivan upea kokemus. PErjanatina lähdettiin 6.30 am Wellingtoniin ja samassa paikassa oli noin 10 muutakin koulua kisaamassa. Muilla oli vain todella tylsiä teemoja, kuten kolmella koululla oli "ole oma itsesi" tai jotain vastaavaa. Ne oli todella lahjakkaita kouluja ja ajoitukset ja kaikki oli todella kohdallaan, mutta teema on kuitenkin aika suuri juttu. Yhdellä koululla oli myös aiheena Christchurch's earthquake. Se oli toisaalta hyvä, mutta en tiedä miten siihen olisi pitänyt suhtautua ja se on kuitenkin todella tuore juttu vielä. Christchurchissa keskusta on vasta viime viikolla avattu yleisölle ja vielä on menossa taistelu kadedraalin kanssa, aiotaanko se osaksi säilyttää vai purkaa kokonaan.

Pääsen myös nyt aloittamaan pelaamaan Rubgya. Meilä olisi pitänyt olla tänään jo yksi peli, mutta ei ollut tarpeeksi osanottajia joten se jouduttiin perumaan. Mutta kun keron ihmisille, että pelaan rugbya kaikki on vain peloissaan, että mut syödään elävältä ja murskaannun jonkun alle. Se on nimittäin aika agressiivinen peli, mutta silti taktinen ja sain torstaina pika tunnin perus asioista ja turva säännöistä.

Cold but it doesn't stop me.

On ihanaa ottaa aikaa vain itselleen. Tällä viikolla olen käynyt kolmesti salilla, maanantaina steppi-tunnilla, tiistaina jooga-pilates yhdisteinen tunti ja heti perään kick-tunti ja tänään aamulla 9.15 power tunnilla, jossa nosteltiin painoja ja tehtiin koko kropan treenit; jalat, kädet, keskivartalo. Aion ostaa membershipin, jäsenyyden, sinne ja saan oman personal trainerin, oman ohjelman ja saan käydä niin monella tunnilla kun haluan. Nyt on ollut aika erityinen viikko, koska kaikilla senioreilla on kokeet ja mulla on ollut vain neljä koetta; tiistaina kaksi, keskiviikkona ja huomenna perjantaina. Joten olen käyttänyt ajan hyväkseni ja käyttänyt sen, ainakin jossain suhteessa, hyvin. Odottakaapas vain kun tuun takaisin niin oon kunnon lihaskimppu. Mun pitää vielä käydä testaamassa yksi tanssi painoitteinen tunti ja saan tehtyä, mun omakohtaisen viikko ohjelman tuntikäynneille.

Kohta alan kokkailemaan makaronilaatikkoa. Mun pitää vähän arvailla, koska desimitat ei ihan päde täällä vaan käytössä on cups. Muutenkin leipominen ja ruoanlaitto on vaikeeta, kun ei ole samoja aineita tai samanlaista äitiä takana, joka antaa mun ruokkia puoli koulua mun leivonnaisilla. Mutta en usko, että se kavereita on haitannut koulussa!

Puhuin viikonloppuna vanhempien kanssa ensimmäistä kertaa kuuteen viikkoon. Oli hiukan ongelmia kielen kanssa. On se yllättävää miten perhe on niin tärkeä osa elämää. Löysin Facebookista osuvan tekstin:

Fri(END)
Girlfri(END)
Boyfri(END)
They all have END but
Fam(ILY) has "I LOVE YOU"


Mutta asiasta kukkaruukkuun ja vähän vielä eteenpäin, täällä on kylmä! Takassa poltetaan tulta joka päivä ja silti on sairaan kylmä. Verhot pitää laittaa kiinni heti kun tulee kotiin ja tänään laitoin takan omatoimisesti päälle jo 12. Aamulla, kun menin salille mulla oli laskettelutakki päällä. Nytkin istuskelen takan vieressä ja mulla on varpaat jäässä. Paitsi, että mun varpaat on aina jäässä, mutta se ei auta asiaa yhtään sen enempää.. En tiedä asteita tällä hetkellä, mutta yön aikana lämpötila laskee alle kymmenen asteen ja se on kuin nukkuisi kahdella peitolla teltassa. Mutta kyllä tähän tottuu, tottuuhan sitä Suomessakin 40 asteen vaihteiluihin.

Kids and Mothers

Viime aikoina on vähän jäänyt tämä kontakti Suomeen vähän vähälle. Viimeksi puhuin vanhemmille about 6 vai 7 viikkoa sitten. Enkä muutenkaan ole oikein ollut yhteyksissä kehenkään.
Olen viettänyt nyt viimeiset pari viikkoa Mauricevillessä, joka sijaitsee noin puolen tunnin ajomatkan päässä kaupungista. On ihana herätä joka aamu 2-vuotiaan lapsen naama parin sentin päässä mun omasta ja kysyy "Tia, Tia?" Milli ei ole vielä oppinut, että Tia on Suomessa ja Anna on Uudessa-Seelannissa. Välillä Milli muistaa, mutta välillä ei. Maanantaina menen kuitenkin takaisin kotiin.
Huomenna on äitienpäivä ja mä rakastan mun äitiä. Oon nauttinut niin paljon, kun olen saanut huolehtia Milli:stä ja Axl:stä. Aamulla kun herään otan Millin mukaan ja teen aamupalaa, ja kun Axl herää haen hänet. 15 vaille 8 mun pitää herättää lasten äiti, jotta pääsin lähtemään kouluun. Oon kyllä niin happy, ettei mun tarvitse olla äiti, mutta nautin siitä, kun saan huolehtia niistä.

Sweeney Todd

Viime yönä en oikein pystynyt nukkumaan, koska mietin liikaa mun eilistä koe-esiintymistä Sweeney Todd musikaaliin. Lauloin Green Finch and Linnet Bird, mikä on Johannan soolo. Kuuntelemassa oli molemmat draama opettajat ja molemmat musiikin opettajat. Jouduin alottamaan laulun puolivälistä, koska muuten se olisi ollut liian pitkä. Alussa olin aika hermostunut ja laulaminen nyt meni miten miten meni, mutta loppu kuulosti jo paljon paremmalta. Sen jälkeen mun piti lukea pari Johannan line, koska ne arvasi, että haen Johannan roolia. En osannut lausua joitain sanoja kunnolla, ja kun olin lukenut ne rivit ne kysyi, että osaanko tehdä British accent. En ole koskaan tehnyt sellaista. Suomalaisia aksentteja tai slangeja omaksun kyllä todella nopeasti, mutta englanti on täysin eriasia. Nyt olen stressannut, että tämä homma kaatuu mun englannin kielen taitoon. Ne sanoi, että mun lauluääni on hyvä tai jotain sellaista, mutta mun engalnnin kielen taito ja aksentti on ongelma. Mä todella haluan sen roolin ja uskon, että todella pystyisin tekemään sen. Tottakai se tarkoittaisi paljon työtä, mutta haluaisin myös kokea sen.
Ja nyt vain odottelen tuloksia!