Musikaalikausi on nyt ohi ja stressi siirtyy muualle.
Nyt alkaa näkyä kaikki tää kiire ja lähtövalmistelut. Lentoliput tuli toissapäivänä, mutta vielä uupuu viisumi ja hostperhe. Viisumin kanssa tuli siis sellaisia pikku ongelmia, kun Itellalta tuli kirje, missä ilmoitettiin papereiden olleen irrallaan. Passi ja hyväksymispaperit oli siis hukassa. Onneksi, kun mentiin isän kanssa hakemaan uutta passia saatiin tietää, että vanha oli löytynyt. Ja hyväksymispaperit oli jatkanut matkaansa Haagiin asti. Mutta sitten tuli eteen seuraava ongelma, kun hyväksymispapereissa oli mulle väärä syntymäaika (1995) ja Uuden Seelannin koulukin oli hyväksyny mut sillä väärällä syntymäajalla. Explorius lupasi hoitaa ne paperit ja lähettää suoraan Haagiin.
Lentoni menee siis Helsinki - Lontoo - Hong Kong - Auckland - Palmerston North. Lentoaikaa yhteensä n. 27 tuntia. Matkustan siis Lontoosta eteenpäin vierekkäin ruotsalaisen kanssa. Lento lähtee tiistaina 24.1. klo 16.00 ja olen perillä Palmerston Northissa torstaina 26.1. klo 18.35.
En ole aloittanut vielä pakkaamista. Viuluun pitää hankkia uusi kotelo ja jousi ja edellinen viulu pitää palauttaa musaopistolle. Varasin juuri ajan kampaajallekin. Kaupassa pitäisi käydä. Tarvitsen takin ja parit kengät ainakin. Kamera-, tietokone- ja kännykkäongelmia ei ole ratkottu eli kiirettä pitää. Plus kouluun yksi 2-3 sivun henkilökohtainen essee, joka käsittelee murhaa.
Msuikaalin viimeisessä esityksessä, eilen, olin aivan varma etten itke, mutta viimeisen biisin ennen kiitoksia viimeisellä soinnulla mun ääni sortui täysin enkä voinut enää jatkaa laulamista. Kyyneleet vaan alko valua mun poskia pitkin. Itkin osaksi siksi, koska musikaali loppui, mutta tajusin, etten nää kaikkia näitä ihania ihmisiä pitkään pitkään aikaa. Itkin ja nauroinki välissä, mutta tunteellista se oli. Pidin myös puheen koko musikaaliporukalle. Se nyt oli mitä oli, koska koko ajan mun piti kerätä itteni, että jaksaisin ja pystyisin vielä jatkaa puhumista.
Collage
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tunteet. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tunteet. Näytä kaikki tekstit
tiistai 17. tammikuuta 2012
sunnuntai 11. joulukuuta 2011
Viisumi, koulu, perhe, ystävät...
En ole oikeen jaksanut kirjoitella tänne kun hommaa on ollut aika paljon. Loma todellaki oli tarpeen, mutta en tiiä kuinka kauan mulla taas menee et ymmärrän että oikeasti on loma. Mutta ennen kun rupeen selittää mitään, Hyvää Joulua kaikille! Aika karua kun ei oo lunta mutta kyl tää tästä, kun on oikeenlaista musiikkia, glögiä, kuusi, hyvää seuraa...
Vastailin Uuteen Seelantiin kouluun ja kyselin vähän kurssien toimimisesta ja onko esimerkiksi järkevää että opiskelen englantia samalla kurssilla kun kaikki muutkin koska mun englannin kielen taito ei vedä vertoja niiden äidinkielen taidolle. Ja sain tehtäväksi yrittää etsiä Jean Sibeliuksen Op. 18 nro 6 Sydämeni Laulu kamarikuoro versio. Ajattelin kysyä koululta mutta muuten tuntuu siltä etten taida saada sitä oikein mistään.
Mutta nyt on siis Suomessa aikaa enää tasan kuukausi!! En pysty kuvittelemaan, että lähden. Kaikki kysyy jännittääkö ja mikä jännittää. En oikein osaa sanoa mikä jännittää. Totta puhuen ei mua jännitä se matka sinne tai perhe tai mikään sellanen, vaan enemmänki ystävät täällä. Oon saanu jo monet itkut aikaan (ja ehkä poden huonoa omatuntoa siitä, että lähden) ja monet kysyvät ehdinkö vielä nähdä ennen kun lähden, mutta mun on pakko sanoa, etten yksinkertaisesti ehdi, koska esimerkiksi koulu vie tällähetkellä niin paljon aikaa. Siis nytkin lomaa on viikko vähemmän kuin normaalisti koska musikaalitreenit alkaa 2. päivä.
Pienenä mainoksena siis Vaskivuoren lukion 21. musikaali Punainen Neilikka, ensi-ilta 7.1. ja liput lippu.fi.
Viisumin teko on jo alkanut ja kohta se pitäisi lähettää Haagiin, Alankomaihin. Nauran aina välillä niille kysymyksille, kun halutaan tietää esim olenko joskus ollut tai olenko valtion agentti! Enhän mä sitä kuitenkaan kertoisi jos olisinkin..... :)
Ainiin ja sitten lähtemistä ja sen tuomaa huonoa omatuntoa ei helpota yhtään, että päätin alkaa seurustella tässä vähän aikaa sitten. Miten miehet aina onnistuvat sattumaan paikalle juuri silloin, kun aika ei välttämättä ole se paras? Mutta kyllä mä uskon, että tästäkin selvitään. Ollaan me puhuttu mun lähtemisestä, mutta tottakai se on arka aihe ja herättää tunteita.
Nyt kuitenkin mulla on lomalla aikaa hoitaa kaikkia asioita ja nähdä kavereita ja rauhoittua. Yritän kirjotella tänne mahdollisimman usein ja aina kun tulee jotain uutta tietoa.
Vastailin Uuteen Seelantiin kouluun ja kyselin vähän kurssien toimimisesta ja onko esimerkiksi järkevää että opiskelen englantia samalla kurssilla kun kaikki muutkin koska mun englannin kielen taito ei vedä vertoja niiden äidinkielen taidolle. Ja sain tehtäväksi yrittää etsiä Jean Sibeliuksen Op. 18 nro 6 Sydämeni Laulu kamarikuoro versio. Ajattelin kysyä koululta mutta muuten tuntuu siltä etten taida saada sitä oikein mistään.
Mutta nyt on siis Suomessa aikaa enää tasan kuukausi!! En pysty kuvittelemaan, että lähden. Kaikki kysyy jännittääkö ja mikä jännittää. En oikein osaa sanoa mikä jännittää. Totta puhuen ei mua jännitä se matka sinne tai perhe tai mikään sellanen, vaan enemmänki ystävät täällä. Oon saanu jo monet itkut aikaan (ja ehkä poden huonoa omatuntoa siitä, että lähden) ja monet kysyvät ehdinkö vielä nähdä ennen kun lähden, mutta mun on pakko sanoa, etten yksinkertaisesti ehdi, koska esimerkiksi koulu vie tällähetkellä niin paljon aikaa. Siis nytkin lomaa on viikko vähemmän kuin normaalisti koska musikaalitreenit alkaa 2. päivä.
Pienenä mainoksena siis Vaskivuoren lukion 21. musikaali Punainen Neilikka, ensi-ilta 7.1. ja liput lippu.fi.
Viisumin teko on jo alkanut ja kohta se pitäisi lähettää Haagiin, Alankomaihin. Nauran aina välillä niille kysymyksille, kun halutaan tietää esim olenko joskus ollut tai olenko valtion agentti! Enhän mä sitä kuitenkaan kertoisi jos olisinkin..... :)
Ainiin ja sitten lähtemistä ja sen tuomaa huonoa omatuntoa ei helpota yhtään, että päätin alkaa seurustella tässä vähän aikaa sitten. Miten miehet aina onnistuvat sattumaan paikalle juuri silloin, kun aika ei välttämättä ole se paras? Mutta kyllä mä uskon, että tästäkin selvitään. Ollaan me puhuttu mun lähtemisestä, mutta tottakai se on arka aihe ja herättää tunteita.
Nyt kuitenkin mulla on lomalla aikaa hoitaa kaikkia asioita ja nähdä kavereita ja rauhoittua. Yritän kirjotella tänne mahdollisimman usein ja aina kun tulee jotain uutta tietoa.
sunnuntai 6. marraskuuta 2011
Masterton, Wairarapa, Wellington, New Zealand
Sain koulupaikan!
Wairarapa College, Masterton.
Masterton sijaitsee n. 100 km Wellingtonista koilliseen, puolen toista tunnin ajomatkan päässä. Lännessä näkyy Tararua Forest Parkin lumihuipuiset vuoret, idässä ranta on noin 40 kilometrin päässä. Asukkaita Mastertonissa on reilu 23 000 asukasta, eli huomattavan paljon vähemmän kun Vantaalla (200 000 asukasta). Lämpötilat ei poikkea Suomen lämpötiloista kuin, että talvella -30 pakkasasteen sijaan Mastertonissa on -4. Kesällä on suurinpiirtein samat lämpötilat eli 25-32 astetta. Äiti on jo innoissaan ostamassa uutta takkia ja muita vaatteita..
Koulu sijaitsee siis aika keskustassa, lähellä kaikkea. Koulussa on tällä hetkellä noin 1140 oppilasta, mikä on ihanaa, koska Vaskivuoressa on myös vähän yli tuhat niin olen tottunut siihen määrään opiskelijoita. Sain listan koulun kursseista ja nyt pitää ruveta valitsemaan kursseja. Alustavasti haluaisin Music, Drama, Outdoor Education, Photography, English ja Math. Matikkaa on pakko ottaa, koska unohdan muuten kaiken ja kirjotuksista voi tulla hiukan haastavat, varsinkin kun aion kirjottaa pitkän matikan.
Koulun nettisivut:
http://www.waicol.co.nz/
On jotenkin helpottunut olo, kun sain tietää koulupaikan ja lähtö alkaa konkretisoitua. Mutta toisaalta se herättää ärsyttävän tuskallisia ja surullisia tunteita.
Ensimmäistä kertaa, kun luin viestin koulupaikasta aloin kiljua keskellä koulun aulaa. Olin niin innoissani asian mennessä eteenpäin. Hetken kuluttua istuin alas ja aloin itkeä. Tuntuu hirveältä jättää kaikki taakseen vuodeksi. Kaikki muuttuvat sen aikana ja tällä hetkellä en haluaisi päästää irti mistään.
Vaikeinta on varmaan silloin, kun saan tietää jotain uutta ja konkreettista lähdöstä. Todennäköisesti tajuan todella vasta lentokentällä, että se on menoa. Voin kuvitella itseni lentokoneessa juuri kun kone nousee ilmaan, kuuntelen jotain hyvää (tunteiden täytteistä) biisiä ja yritän pidättää itkua, etten nolaa itteeni.
Mutta ensi tiistaina meen uusimaan passin koska sen pitäisi olla vuoden vaihtarivuoden jälkeen vielä voimassa. Ja sitten odottelemaan viisumipapereita.
Wairarapa College, Masterton.
Masterton sijaitsee n. 100 km Wellingtonista koilliseen, puolen toista tunnin ajomatkan päässä. Lännessä näkyy Tararua Forest Parkin lumihuipuiset vuoret, idässä ranta on noin 40 kilometrin päässä. Asukkaita Mastertonissa on reilu 23 000 asukasta, eli huomattavan paljon vähemmän kun Vantaalla (200 000 asukasta). Lämpötilat ei poikkea Suomen lämpötiloista kuin, että talvella -30 pakkasasteen sijaan Mastertonissa on -4. Kesällä on suurinpiirtein samat lämpötilat eli 25-32 astetta. Äiti on jo innoissaan ostamassa uutta takkia ja muita vaatteita..
Koulu sijaitsee siis aika keskustassa, lähellä kaikkea. Koulussa on tällä hetkellä noin 1140 oppilasta, mikä on ihanaa, koska Vaskivuoressa on myös vähän yli tuhat niin olen tottunut siihen määrään opiskelijoita. Sain listan koulun kursseista ja nyt pitää ruveta valitsemaan kursseja. Alustavasti haluaisin Music, Drama, Outdoor Education, Photography, English ja Math. Matikkaa on pakko ottaa, koska unohdan muuten kaiken ja kirjotuksista voi tulla hiukan haastavat, varsinkin kun aion kirjottaa pitkän matikan.
Koulun nettisivut:
http://www.waicol.co.nz/
On jotenkin helpottunut olo, kun sain tietää koulupaikan ja lähtö alkaa konkretisoitua. Mutta toisaalta se herättää ärsyttävän tuskallisia ja surullisia tunteita.
Ensimmäistä kertaa, kun luin viestin koulupaikasta aloin kiljua keskellä koulun aulaa. Olin niin innoissani asian mennessä eteenpäin. Hetken kuluttua istuin alas ja aloin itkeä. Tuntuu hirveältä jättää kaikki taakseen vuodeksi. Kaikki muuttuvat sen aikana ja tällä hetkellä en haluaisi päästää irti mistään.
Vaikeinta on varmaan silloin, kun saan tietää jotain uutta ja konkreettista lähdöstä. Todennäköisesti tajuan todella vasta lentokentällä, että se on menoa. Voin kuvitella itseni lentokoneessa juuri kun kone nousee ilmaan, kuuntelen jotain hyvää (tunteiden täytteistä) biisiä ja yritän pidättää itkua, etten nolaa itteeni.
Mutta ensi tiistaina meen uusimaan passin koska sen pitäisi olla vuoden vaihtarivuoden jälkeen vielä voimassa. Ja sitten odottelemaan viisumipapereita.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)