Viime keskiviikkona käytiin Outdoor Educationin kanssa Mountain biking ja lupaan, etten tee sitä enään koskaan. Se ei todellakaan ollut mun juttu. Alamäki oli aivan ihana, mutta ylämäki oli täyttä tuskaa. Ja kun en ole pyöräillyt tässä noin neljään vuoteen mihinkään, niin lihakset on myös siinä kunnossa. Ensimmäinen asia minkä taidan ostaa Suomessa on pyörä. Mutta alamäestä nautin täysin siemauksin. Huusin vain jätkille, että pois alta ettei nyt ole aika olla varovainen! Se oli taivas, kun sain vain mennä ja se tunne, kun pelkää kaatuvansa ja juuri ja juuri pääsee pälkähästä ja heti on seuraava mutka edessä. Polku oli taas noin A4 paperin kokoinen ja pusikkoa joka paikassa. Kiivettiin 412 metrin korkeuteen ja se poltti jaloissa! En varmaan aio tehdä sitä koskaa uudestaan, mutta ylöskiipeäminen oli kyllä alamäen arvoinen.
On mielenkiintoista ajatella nyt, että olen ainoa suomalainen meidän koulussa tällä hetkellä, koska Sunny, tai Sanni, lähti eilen 5.30 pm kohti Suomea. Ja heinäkuussakaan ei näillä näkymin ole tulossa muita suomalaisia, mutta jenkki, belgialainen ja ranskalainen. Aloin tässä vasta miettimään, että olen ollut täällä jo 4 kk.. Tuntuu aivan käsittämättömältä! Vastahan tulin tänne ja olin hukassa, en tuntetut ketään, olin yksin ja hiljaa. Nyt kun kävelen koulussa vastaan tulee ainakin yksi ihminen, jolle voin sanoa Hi (tai Kia Ora näin Maoriksi) tai jopa ruveta puhumaan. Siskokin lähtee kuuden viikon päästä takaisin Saksaan. Olen niin onnellinen, että päätin lähteä koko vuodeksi pois. Älkää ottako mitenkään henkilökohtaisesti. Mutta fakta on, että elämä täällä alkaa vasta 4kk jälkeen tai mä vasta aloittelen mun elämää täällä. Uutta elämää on yllättävän vaikea lähteä kokoamaan aivan tyhjästä. Sunny piti hyvän jäähyväispuheen koko koulun edessä tiistain aamunavauksessa.
Hyvinkään ampumavälikohtaus pisti mut miettimään kuitenkin turvallisuutta yleisesti maailmalla ja kuinka erilaista kaikki kuitenkin on. Täällä, kun tulee pimeää, niin kukaan ei enään kävele yksin tai kenekään kanssa mihinkään. Se on välillä vaikea sulattaa, koska kuitenkin Helsinki on puolen miljoonan ihmisen kaupunki ja Masterton on reilun 20.000 ihmisen town ja Helsingissä voin mennä yöllä no ei nyt ihan mikä kellonaika tahansa, mutta kuitenkin.
Kultuuriset erot on todella jänniä. Täällä ihmiset ovat niin ystävällisiä, kävelin oliko keskiviikkona illalla koululle Stage Challenge tanssi harjotuksiin ja mun edssä yksi auto pysähtyi ja pieni tyttö astui ulos ja tuli mun luokse ja kysyi haluanko kyydin koululle. En ollut nähnyt tyttöä aikaisemmin Stage Challenge harjotuksissa, mutta koska meitä on siellä karkeasti 110 niin ei kaikkia voikaan huomata. Tyttö ja sen äiti olivat vain huomanneet minut ja tunnistivat, että olen yksi tanssijoista ja ottivat mut kyytiin. Ikinä koskaan ei minkäänlaisessa tilanteessa tollanen olisi voinut tapahtua Suomessa!! Olen vieläkin aivan äimänä.
Stage Challengestä kun puhutaan niin perjantaina voitettiin koko kilpailu. Kyseessä on siis tanssi kilpailu, jonkin hyvän asian vuoksi. Meidän teemana oli Antarktika (en osaa kirjoittaa sitä suomeksi tai se vain näyttää todella tyhmältä) ja meillä oli viisi osaa meidän 8 minuutin esityksessä. Ensimmäinen tanssi oli aaltojen, ja minä olin osa sitä. Seuraavana olivat lumihiutaleet ja seuraavana pingviinit, viimeisenä tuli myrkky ja sen aikana jäätikkö halkesi kahtia. Lopputanssissa aallot murskasivat kaikki alleen ja kaikki kuolivat. Se oli aivan upea kokemus. PErjanatina lähdettiin 6.30 am Wellingtoniin ja samassa paikassa oli noin 10 muutakin koulua kisaamassa. Muilla oli vain todella tylsiä teemoja, kuten kolmella koululla oli "ole oma itsesi" tai jotain vastaavaa. Ne oli todella lahjakkaita kouluja ja ajoitukset ja kaikki oli todella kohdallaan, mutta teema on kuitenkin aika suuri juttu. Yhdellä koululla oli myös aiheena Christchurch's earthquake. Se oli toisaalta hyvä, mutta en tiedä miten siihen olisi pitänyt suhtautua ja se on kuitenkin todella tuore juttu vielä. Christchurchissa keskusta on vasta viime viikolla avattu yleisölle ja vielä on menossa taistelu kadedraalin kanssa, aiotaanko se osaksi säilyttää vai purkaa kokonaan.
Pääsen myös nyt aloittamaan pelaamaan Rubgya. Meilä olisi pitänyt olla tänään jo yksi peli, mutta ei ollut tarpeeksi osanottajia joten se jouduttiin perumaan. Mutta kun keron ihmisille, että pelaan rugbya kaikki on vain peloissaan, että mut syödään elävältä ja murskaannun jonkun alle. Se on nimittäin aika agressiivinen peli, mutta silti taktinen ja sain torstaina pika tunnin perus asioista ja turva säännöistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti