couple months

Aikaa on jo kulunut monta kuukautta ja Facebook alkaa täyttyä paluu kysymyksillä: "millon olet tulossa takaisin Suomeen?" On vaikea kuvitella, että minulla on enään pari kuukauutta jäljellä ja olen saanut viettää yli 300 päivää täällä auringonpaisteisessa keväisessä maassa. Kaikki tavat tuntuvat jo täysin normaaleilta. Välillä englannin puhuminen tuntuu liian normaalilta ja pelästyn, että puhun suomea, mutta kun kukaan ei katso minua mitenkään enemmän oudosti kun normaalisti vakuutun, että puhun oikeaa kieltä. Unissa tietenkin kaikki puhuvat englantia, eivätkä ihmiset enää kysele suoraan mistä päin olen kotoisin. Ehkä suurin muutos kielen osaamisessa on se, etten enää ole niin huolissani kieliopistani. Jos ihmiset vain ymmärtävät minua, olen tyytyväinen ja muuten huidon ympäriinsä ja yritän saada jotain tolkkua mun selitykseen. Kadun ylimmäminen ei tuota mulle minkäälaisia ongelmia ja kun leffoissa ihmiset ajavat oikealla puolella katua pelästyn, että he ovat väärällä puolella katua.

Monet vaihto-oppilaat ovat taas lähdössä kohti kotia, nekin jotka tulivat mun jälkeen. Nyt on vielä pari viikoa, että muut lopettavat kokeiden tekemisen ja kaikilla on kesäloma. Mulla on aika paljon ohjelmaa, mutta silti todella paljon vapaa-aikaa jonka saan käyttää vain rentoutumiseen ja ajatteluun. Mulla on vielä tiedossa Wellingtonin reissu, oma keikka, Leaver's dinner ja party (koulun vanhimmille läksiäis pippalot), Hastings ja Te Kuiti. Farmillekin olisi mukava päästä ennen kun lähden.

Jännittävää on myös, että ensi maanantaina olen virallisesti aikuinen, se ei välttämättä tarkoita, että olisin henkisesti mitenkään enemmän aikuinen kun olen nytkään. Itseasiassa en tarve tunnetta vanheta. Ei mua haittaa, että täytän 18, saan enemmän vastuuta ja saan hoitaa omia asioitani enemmän, mutta olen tyytyväinen tällä hetkellä. En haluaisi jäädä 17 vuotiaaksi, 18 tuo mukanaan toivottavasti ihan hyviä puolia, kuten tietenkin laillisen luvan juoda (pakkohan se on nyt mainita heti ensimäisenä) ja jotain muutakin. Ensimmäistä kertaa saan varmaan viettää syntymäpäivää ilman sadetta, kylmää ilmaa, räntää ja pimeyttä. On luvattu 20 astetta lämmintä ja aurinkoista koko päivän. On myös ensimmäinen kerta, kun vietän syntymäpäivää ilman omaa perhettä. Ei ole äiti antamassa halia ja suukkoa poskelle ja veljiä "ai mitä millon kuka ai joo joo hyvää synttärii....." Eikä isäkään ole antamassa sitä miehistä turvallista halia.

Välillä saattaa kuulostaa siltä, että ikävöin perhettäni ja Suomea paljonkin kun kirjoittelen paljon kaikesta sellaisesta, mutta tosiasiassa olen vain iloinen, kun ajattelen perhettäni. En väitä, etten joskus haluaisi upota äidin haliin, mutta olen tavallaan hyväksynyt sen faktan, että olen täällä yksin. Pystyn helposti asumaan ulkomailla erossa perheestäni. Tietenkin se olisi helpompaa jos saisin asua omassa kodissa ja tehdäkin muuta kun vain turisteilla ympäriinsä. Saada mahdollisuus opiskella täällä olisi minulle unelmien täyttymys.
Tavallaan se on myös hyvin surullista, koska se kertoo kuinka heikosti osaan luoda ihmisuhteita muihin kun oman perheen jäseniin. Jo pienenä olen oppinut muuttamaan paljon ja samalla vaihtamaan kavereita; 1., 2. ja 3. luokka olivat kaikki eri kouluissa.

Uudessa Seelannissa olen oppinut olemaan yksikseni hyvin paljon ja nautin siitä. Tramping, vaeltaminen, toi myös upean mahdollisuuden antaa aikaa itselleen ja nauttia pelkästään ympäröivästä luonnosta. Farmilla asuminen ei enään kuulosta yhtään huonolta ajatukselta, vaikka vuoden alussa ajattelin, etten koskaan pystyisi vaikuisesti asumaan siellä. Farmilla asumisella on paljon hyviä puolia, koulussakin huomaa hyvin helposti mitkä lapset asuat farmilla, koska he kaikki ovat hiljaisempia, mutta kun heille puhuu juttu kulkee ja heillä on hyvä itseluottamus. Helposti hiljaisuus yhdistetään huonoon itsetuntoon, mutta se voi olla myös merkki hyvin korkeasta itseluottamuksesta. Heidän ei tarvitse puhua koko ajan kaikille ja olla huomion keskipiste (ehkä minäkin voisin oppia siitä jotain..). Eläinten kanssa työskentely on luottamuksellista ja tuo kunnioitusta kun eläimiä kohtelee oikein.

Vähän mua pelottaa mennä takaisin Suomeen, koska jouduin pienenlaiseen paniikkiin Wellingtonissa kauppakeskuksessa, koska siellä oli niin paljon ihmisiä. Nopeasti yritin vain seurata kavereitani ja päästä pois väen tungoksesta. Nyt ymmärrän miksi jotkut eivät tykkää olla ihmismassoissa.

Olen nähnyt painajaisia Suomeen tulosta, joten katsotaan nousenko koneeseeni ollenkaan. Mutta nyt jään nauttimaan viimeisistä viikoista vapaana ystävien kanssa ja otan kaiken irti minkä saan!

ps. Tässä vielä pari kuvaa Pukaha Mt Bruce WIldlife Reserve. Perjatteessa puisto täynnä lintuja ja pari matelijaa, jotka ovat uhanalaisia tai jotakin vastaavaa.