Viimeiset vaellukset Uudessa Seelannissa tänä vuonna ovat ohi. Surullista, mutta totta. Queen Charlotte Track meni mukavasti todella hyvässä säässä ja seurassa. Viimeisin vaellus Tararua vuorille oli taas hiukan erilainen juttu, rae kuurojen ja kaatosateiden kanssa.
Queen Charlotte Track oli siis 21.-26.9., josta ensimmäinen päivä, perjantai, meni matkustamiseen. Tavattiin 3.40pm Masterton juna asemalla josta lähdettiin kohti Wellingtonia. Minä upeasti unohdin vaelluskenkäni kotiin, joten jouduin pyytämään hostvanhempia tuomaan ne. Onneksi he ehtivät ajoissa ja päästiin lähtemään. Pahoittelen jo tässä vaiheessa huonoa suomea, koska sitä ei nyt ole vähään aikaan tullut kirjoiteltua. Päästiin siis lähtemään ja tavalliseen tapaan matkustaminen meni korttien peluussa ja syömisessä. Olin ottanut $40 mukaan, koska pankkikortteja olisi ollut turha lähteä raahaamaan pusikkoon. Onneksi meidän ei tarvinnut omia rinkkoja raahata laivassa mukana vaan saatiin laittaa ne ruumaan. Siinä vaiheessa olin jo hiukan peloissaan 17kilon rinkasta ja 71 kilometrin kävelyn yhdistelmästä. Pictonin päässä, noin kolmen tunnin laiva matkan jälkeen päästiin yöpymään backpackers:lle tarkoitetussa "motelissa". Nukuttii yhdessä neljä tyttöä toisen naisen kanssa.
Lauantaina (piti oikein miettiä, mikä Saturday on suomeksi) ajettiin toisella veneellä aloituspisteeseen Ship Cove. 45 minuutin venematka ja meidän tarkoituksena oli kävellä se sama matka viidessä päivässä.. Kuulostaa upealta. Ship Cove oli upea paikka, aurinko paistoi vesi oli kirkasta ja pohjaan näkyi todella helposti, venematkalla nähtiin myös pari delfiiniä. Nyt ei enään päästy takaisin. Enne 11 alettiin meidän 71 kilometrin vaellus, ja päästiin suoraan ylämäkeen. Jäin aika nopeasti jälkeen, mun jalat ja keho ei olleet tottuneet vielä raskaaseen rinkkaan ja muuten kovaan rasitukseen. Polku (Track) oli todella helppo kulkuinen ja joissain paikoissa saatiin kolmekin vierekkäin kävelemään. Se oli todella erilaista kuin Tararua's. Se ei kuitenkaan estänyt minua väsymästä. Kuitenkin jatkoin kulkemista ja loppupäivä oli paljon helpompi, pienien alamäkien kanssa. Pysähdyttiin aika monta kertaa ihastelemaan maisemia, tietämättä että sinä päivänä meidän oli tarkoitus vaeltaa 23,5km.. Alkoi tulla pimeä ja meillä ei ollut hajuakaan kuinka kauan meillä vielä oli jäljellä. Innoissani katsoin karttaa, että meillä ei enään pitäisi olla paljon jäljellä, mutta lopulta sain selville, että Camp Bay, jossa meidän oli tarkoitus yöpyä, oli vielä toisella puolella lahtea. Toiset pysähtyivät yhden kulman taakse, mutta minä jouduin vain jatkamaan, koska jos olisin pysähtynyt jalkani eivät olisi enään totelleet. En tuntenut varpaitani, ne olivat turvonneet ja särkivät. Akilles jänteeni koskivat. Rinkkani takia selässäni oli kaksi punaista läikkää, tulevia mustelmia. Polveni olivat tulessa. Lonkat valittivat painavasta rinkasta. Oli lähellä, etten alkanut itkeä. Ihmeen lailla sain itseni jatkamaan eteenpäin ja kun vihdoin päästiin leirintäalueelle kaaduin maahan ja päästin pari helpotuksen kyyneltä vierimään poskelleni. Mutta vielä piti pystyttää teltta, syödä ja sopia mitä tehdään seuraavana päivänä. Asiaa ei helpottanut yhtään, että telttakaverini, Chelsea Amerikasta, ei osannut koota telttaa eikä hänellä ollut taskulamppua. Olin todella onnellinen päästessäni käpertymään omaan makuupussiini.
Sunnuntai yö oli tuskallinen. Aamulla olin väsynyt ja tunsin itseni vanhentuneet ainaki 50 vuodella, kävely oli huvittavan näköistä. Tähän asti kuulostaa siltä, että vaellus oli ollut hirveä ja haluaisin päästä pois mahdollisimman nopeasti, mutta kuitenkin jostain kumman syystä nautin olostani siellä. En niin suuresti edellisenä iltana/yönä, mutta sää oli upea, maisemat sanoin kuvaamattomia. Ja hirvein päivä oli ohi. Nyt piti vain Kia Kapa, pysyä vahvana. Matkaa piti jatkaa, vaikka jalat särkivät ja selkä oli mustana mustelmista. Onneksi Sunnuntain vaellus ei ollut niin paha, vähän vajaa 20 kilometriä, vaikka kävihän siinä välillä mielessä jos heittaisin rinkan vesi taxiin ja kävelisi ilman sitä. Suurin osa vaeltajista, jotka tekevät Queen Charlotte Track käyttävät sitä. Sovittiin pitää re-union, eli uudelleen kohtaaminen, viiden vuoden päästä, ja silloin käytetään vesitaxia. Tällä kertaa yövyttiin Black Rock Campsite. Jokaisessa paikassa, jossa yövyttiin oli wc (mikä on siis todellinen luxury pusikossa!) ja vettä ei tarvinnut hakea purosta tai muusta luonnon vesilähteestä. Joku voi tässä vaiheessa ajatella, kuinka hirveätä sellainen vaeltamine voi olla ja kuinka kukaan voi siitä nauttia.. En itsekään aina sitä ymmärrä, mutta luonnossa keskellä ei mitään saa aikaa itselleen, ei tarvitse tai välttämättä edes pysty olla yhteyksissä "ulkomaailmaan" ja näitä maisemia ei pysty näkemään muuten, kun itse paikanpäällä olemalla. Tällä vaelluksella kuitenkin meillä oli kännykkä yhteys melkein koko ajan ja joskus jouduttiin kävelemään mökkien pihojen lävitse. Koko ajan pystyttiin näkemään jonkilaista elämää, veneitä merellä, taloja tai korkeilta mäeiltä (mäkiltä??) jopa Picton. Nautin enemmän olla täydessä rauhassa Tararua vuorilla.
Maanantaina aloin nauttia vaeltamisesta enemmän kun ekoina päivinä, osaksi varmasti koska ei ollut enään niin pitkiä matkoja käveltävänä ja parin päivän jälkeen lihakset ja keho alkoi tottua siihen rasitukseen. Ja tietysti rinkka laihtui semmoiset 5-6 kiloa matkan varrella. Suurimman osan ajasta nautittiin vain toistemme seurasta ja pelattiin kortteja oikein urakalla, Monopoly Deal ja perus korttipelit oli suuressa suosiossa.
Tararua vaellus oli täysin erilainen kokemus Queen Charlotteen verrattuna. Yritin varoitella jenkkiläistä vaihtaria Chelsea, että Tararuas on todella erilainen kun Queen Charlotte, mutta Chelsea ei uskonut vain vannotti itselleen, että kyllä hän pärjää eikä se niin erilainen voi olla. Heti ensimmäisellä parilla sadalla metrillä Chelsea sai kokea ihanan märän polun, ja tajusi vaihtaa valkoiset lenkkarit oikeisiin vaellus kenkiin. Alettiin kolmen päivän vaellus ihanalla 800 metrin nousulla ja samalla saatiin rakeita ja vettä niskaan. Ja lounaspaikaksi valittiin kaikkein tuulisin paikka kun oli mahdollista. Siinä vaiheessa aloin jo miettimään miksi ihmeessä päätin edes mennä tälle vaellukselle, koska se oli ylimääräinen "catch-up tramp" niille jotka eivät vielä olleet tehneet kolme vaellusta. Minä innokkaana vain päätin lähteä vain seuraksi, koska mukaan lähti hyvää porukkaa. En todellakaan tiedä miksi Tararuas vetää mua puoleensa paljon enemmän kun Queen Charlotte Sound. Mielestäni Queen Charlotte on liian helppo, eikä sinällään siinä ole minkäänlaista samanlaista haastetta kun Tararuas tarjoaa.
Ensimmäisen päivän kävelyn jälkeen yritettiin pystyttää telttoja paitsi, että Chelsea and I oltiin ainoat jotka saivat nukkua teltassa, muiden täytyi tehdä luonnonmukainen suoja tai muuten hätätilanteeseen soveltuva nukkumapaikka. Yöksi luvattiin kaatosadetta ja myrsky joten käperryttiin telttaan todella hyvin mielin.
Aamulla saatiin kuulla kaikilta kuinka hyvin he olivat nukkuneet.. Jätkien hätäsuoja oli aamulla uima-allas, ne olivat nukkuneet ehkä pari tuntia, jos olivat onnekkaita. Makuupussit ja kaikki olivat läpimärät. Muilla ei ollut mennyt yhtään sen paremmin. Chelsean ja mun aamupala yritys oli surkea, kun yritettiin siinä pienessä mökissä paistaa pannukakkuja ilman rasvaa tai öljyä. Kaikki muut olivat jo melkien valmiita lähtemään, koska heräsivät kuuden aikoihin, koska eivät pystyneet enään nukkumaan. Opettaja sitten lupasi, että seuraavana yönä saatiin nukkuan mökissä ettei tarvinnut kylmissä märissä makuupusseissa yrittää teeskennellä nukkuvaa. Hajaannuttiin kahteen ryhmään, missä ensimmäinen lähti aikaisemmin lämmittämään mökkiä ja kuivaamaan omia kamojaan. Minä jäin jälkimmäisen ryhmän kanssa vielä siivoamaan edellistä mökkiä. Onneksi sen päivän matka ei ollut niin paha, koska kuljettiin koko matka joen vartta pitkin. Mutta toisaalta se tarkoitti sitä, että mentiin koko ajan ylös-alas ja joissain paikoissa piti oikein kiipeillä ja pari isompaa puroa jouduttiin ylittämään. Lopulta päästiin seuraavalle mökille Mitre Flats ja minä pysyin turvallisesti sisätiloissa niin paljon kun mahdollista. Muut olivat ulkona tekemässä ansoja. Vaellus osioon kuuluu itse vaellus osa, ansojen asettaminen, hätäsuojan tekeminen luonnonaineksista ja siinä yön viettäminen sekä joen ylitys. Yöllä saatiin nukuttua ihanillä patjoilla, valitettavasti koska jätkien matkuupussit olivat niin märkiä edellisen yön jäljiltä he joutuivat nukkumaan ilman mitään ja joillekin tuli aika kylmä. Eikä niillä tietenkään ollut rohkeutta pyytää mua jakamaan mun makuupussia, koska vastaavasti mä olin kuuma.
Viimeisen päivän kävely oli omalla tavallaan haastava, koska vinossa on todellä ärsyttävä kävellä. Mutta matkaa helpotti se, että tiesin missä oltiin menossa, koska viime syksynä ensimmäinen vaellus oli samalla reitillä mutta vastaavaan suuntaan. Pari kilometriä ennen loppua meidän piti ylittää joki yhdessä ryhmässä. Kaikkien täytyy ottaa toistensa rinkoista kiinni ja ryhmän vahvimmat menevät reunoihin. Johtaja asettuu rivissä toiseksi ja heikoimmat keskelle. Meidän piti kävellä joen keskellä, tehdä oikeanlainen käännös ja tulla takaisin. Jätkät valittivat, etteivät tunteneet enää mitään, koska vesi oli niin kylmää. Onneksi saatiin se nopeasti tehtyä ja päästiin jatkamaan märillä vaatteilla kohti loppua.
Loppujen lopuksi nautin enemmän vaeltamisesta in Tararuas ja todellakin jos joku mua kysyisi Lappiin vaeltamaan olen jonossa ensimmäinen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti