Another Tramp

Huomenna olisi takoitus suunnata nenä kohti Etelä-Saarta ja rämpiä 5 päivää pusikossa edeten 75 kilometriä. Eilen kävin ostamassa ruokaa oikein olan takaa ja tänään sain viimeiset kamat kasaan ja pystyin aloittamaan pakkaamisen. Loppujen lopuksi rinkka painaa 17 kiloa, joten siinä on hiukan kannettavaa. Ja jos lasken siihen mun lisäkilot saan jo ainakin 25 kiloa lisää kannettavaa. Onneksi tramping on hidasta, eikä kukaan ole pakottamassa mua juoksemaan vaan saan ihan itse puskea itseäni eteenpäin. Rakastan sitä tunnetta, kun pääsee leiripaikalle päivän päätteeksi ja saa laskea rinkan selästä. Se on kuin maan painovoima olisi yht'äkkiä pienentynyt valtavasti. Jokaisesta mäestä, reitistä ja päivästä saan olla ylpeä, että jaksoin mennä ylös, enkä anna itseni pysähtyä ennen kuin muut pysähtyvät tai olen mäen yläpäässä. Harmillista on, ettei osa meidän ryhmästä päässyt tulemaan, mutta onneksi jo viikon päästä, lomilla, lähdetään uudestaan lähi pusikkoon ja sinne hekin pääsevät. Tulen olemaan niin kuollut, mutta se on vain hyväksi minulle. Ja heti seuraavana päivänä lähden uudestaan rämpimään, mutta uuden porukan kanssa. Eli lomat alkavat ensi viikon jälkeen ja loman ensimmäisenä maanantaina lähden tramping. Keskiviikkona ollaan takaisin ja saan nukkua yön omassa sängyssä ja torstaina lähden uudestaan! Pitää muistaa venytellä jokaisen päivän ja matkan jälkeen kunnolla.


Olen juuri alkanut ajattelemaan mun aikaa täällä ja olen yllättynyt kuinka olen ollut jo 8 kk maailman toisella puolella. Joka hetki tuntuu vain paremmalta olla täällä. Jokainen hetki tekee tästä paikasta ennemmän kodin. Jokainen ihminen saa minut tuntemaan tervetulleeksi. Jokainen pieni yksityiskohta yrittää saada minut jäämään. Englanti sujuu hyvin ja vaikka joskus on ongelmia oikean sanan löytämisessa en tiedä sitä edes suomeksi, ja kaikki unohtavat joskus sanoja. Kiwi-tavat syöpyvät mun tajuntaan ja niistä on tullut normeja, jokapäiväisiä asioita. Tuntuu kuin olisin tuntenut jotkut ihmiset jo pitkän aikaan ja tuntuu uskomattomalta, että joutuisin jättämään heidät parin kuukauden päästä. En haluaisi ajatella sitä, mutta kun kysellään mitä teen uutena vuonna ja millon lähdenkään ("olet ollut täällä jo ikuisuuden" :D ) on vaikeaa olla ajattelematta. Välillä kysyn itseltäni, miksi minulla on velvollisuuksia, ystäviä, kavereita ja perhe Suomessa? Olen pärjännyt vuoden ilman ja saanut upeita ystäviä, miksen voisi vain jäädä tänne ja luoda uuden elämän (tai jatkaa sitä mikä minulla nyt on). Fakta on, että suurinosa kavereista lähtee ensi vuonna yliopistoon ja muuttaa pois kotoa ja minun pitäis myös jos haluaisin jatkaa täällä.

Uuden hostperheen myötä olen alkanut nauttia elämästä ihan eri tavalla. Minun ei tarvitse stressata tai tuntea itseäni surulliseksi, kun pitäisi mennä kotii. Parasta on, että he kohtelelvat minua kuin ikäistäni pitäisikin. He olettavat, että osaan huolehtia itse omista asioistani ja jos haluan mennä kavereille yöksi he vain haluavat osoitteen ja yhteystiedot jos jotain tapahtuu. Suomessa asiat ovat erilailla, koska esimerksi kapungissa asuminen ja julkinen liikenne tuovat hyvän etumatkan Mastertonin upeaan kylään. Täällä välimatkat ovat paljon pidemmät ja pimeällä ei edes ajatella kävellä jonnekin. Riski on liian suuri. Suomessa joka paikassa on kuitenkin ihmisiä, mutta täällä jos lähtee kävelemään jostain ja joku sattuu matkalla vastaam kukaan ei asu aivan vieressä. Tämä on yksi syy miksi maita ei koskaan saisi verrata. Suurin opetus minkä olen kuullut alusta asti on ollut:

It is not better, It is worse, It is just different."

Aluksi vain luulin ymmärtäväni mitä se tarkoitti, mutta nyt ymmärrän sen todellisen tarkoituksen. Myönnän, että jotkut asiat hoituvat paremmin Suomessa, MUTTA jos haluaisin vaihtaa sen se ei toimisi jonkun muun asian kanssa jne. Jos saisin valita koulutuksen perusteella kouluttaisin itseni Suomessa, mutta täällä asiat toimivat ja se on osa kulttuuria.
Joku myös sanoi minulle, että elämä olisi helpompaa, jos kaikki puhuisivat vain yhtä kieltä. Kielsin sen heti! Kielet ovat ihania, vaikka en nyt mikään kielinero olekaan eikä englannin ja suomen lisäksi muuta oikein ole eikä ruotsia lasketa. Jokaisen kielen mukana on oma kulttuurinsa, esimerkiksi englannissa kohteliaisuus on suuri asia. Tietenkin kaverit puhuvat toisilleen miten sattuu, mutta kuitenkin. Suomen kielessä ei edes ole sanaa 'please'. Se suomentuu samaan kuin 'thank you' ja se on yksi minun suurimmista vaikeuksista, saada 'please' upotettua johonkin yksinkertaiseen lauseeseen. En sano, että suomen kielin on epäkohtelias, mutta jos verrataan englannin kirosanoihinkin, mitä on ehkä 5, Suomessa niitä löytyy kaksin käsin ja jaloin.

Mutta kielen ja pienten kulttuuristen erojen lisäksi elämä ei ole sen erilaisempaa. Jokaisessa osassa maailmaa on omat hankaluutensa, alamäkensä, puhumisen aiheet, ihastumiset, ikuisuuden-yhdessä-olleet täydelliset parit... Elämä rullaa samaa tahtia, kaikki ollaan yhdessä isossa maailman pyörässä. Välillä joku on putoamassa ja joku auttaa ylös. Joskus joku ei ehdikään auttamaa ja on liian myöhäistä, mutta elämä jatkuu.