Ensin jouduin odottamaan ehkä 3 ja puoli tuntia ennen kun pääsin hyppäämään. Mutta kun aloin laittaa valjaita päälle jännitys nousi todella korkealle. Olin ensin ajatellut mennä yhden norjalaisen oppilaan kanssa, mutta menin suomalaisen jätkän kanssa. Kun kävelin siltaa pitkin en uskaltanut katsoa alas ollenkaan. Istuttiin odottamaan, että meidän vuoroa ja meidän jalat sidottiin yhteen etten pystynyt kävelemään ollenkaan. Odotin sitten siinä, kun jätkä hyppäsi kuin superman. Ja se ei auttanut yhtään kun jouduin odottamaan vielä kauemmin. Sain itseni myös hiukan rauhoittumaan kun aloin vain kuunnella musiikkia joka soi kaiuttimista.
Onneksi hyppy prosessi oli todella nopea, joten en ehtinyt alkaa panikoimaan. Sain käskyn nousta ylös ja ne tarkisti kaikki mun jutut kahteen kertaan. Kävelin eteenpäin ja käskyä oli mennä aivan lankun reunalle. En uskaltanut katsoa alaspäin, joten kysyin vain koko ajan olinko jo tarpeeksi ulkona. Lopulta olin hyvällä kohdalla, tuijotin eteenpäin, ja lähtölaskenta alkoi. 3,2,1, BUNGY! Ja mä hyppäsin tyhjyyteen 80 metrin tyhjyyteen.
Kiljuin täyttä kurkkua jokin aikaa, mutta jossain vaiheessa en enää saanut henkeä. Tunsin benji narun kiristyvän ja kaikki veri pakeni mun päähän. Heittelehdin pari kertaa ylös alas ja lopulta lähdin hitaasti laskeutumaan joen pohjalle. Jäin odottamaan toista hyppääjää ja kahdestaan noustiin ylös vesihissillä.
Ylhäällä olin niin täynnä intoa ja voiton tuntoa, olin voittanut itseni. Ja se todellakin oli sen arvoista!
Jotkut eivät olleet niin onnekkaita, koska yksi suomalais jätkä ei pystynyt hyppäämään ja joutuin peruuttamaan takaisin lähtöpisteeseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti