Pakko sanoo tunne on todella ristiriitainen. Istun Finnairin koneessa ja odotan, että kohta lähetään kohti Lontoota. Tunteet vaihtelee koko ajan. Välillä on niin iloinen, kun katon ulos ikkunasta (sain siis ikkunapaikan 15F), mutta melkein heti seuraavaksi alan melkein itkemään, koska mietin teitä kaikkia, jotka jäätte mun selän taakse. Tää musiikki ei yhtään auta asiaa, kun täällä soi tälläinen ylirauhoittava musiikki. Katon vaan näitä ihmisiä, joilla kaikilla on joko työmatka tai niillä on perhe mukana. Kun menin passin tarkastukseenkin niin mun edellä oli sellainen perhe missä oli joku 3 lasta ja niillä kaikilla oli toisensa. Nyt kaikki loputkin matkalaukut on lastattu ja enää 12 minuuttia Suomen kamaralla. Olin niin onnellinen, kun sain vielä hoitaa kaikki lähtöselvitykset suomeksi. Huvittavaa kuunnella kapteenin selostuksia englanniksi, kun se on sellaista tönkköä suomienkkua. En ole uskaltanut lukea mitään kirjoja mitä sain läksäreissä.
Huomasin, että ajattelen selviäväni vain ensin tästä lennosta. En ol vieläkään ymmärtänyt, että lähden pois 10kk. Ihan hyvä sinällään, sillä sitten mun on helpompi selviytyä koko vuodesta. Olen saanut paljon ihania viestejä ja puhelun ja mulla kyllä tulee ikävä kaikkia! Se yksikin puhelu oli kyllä todella itkuinen ja oli pakko lopettaa, koska en olis varmaan päässyt portille siinä kunnossa. Tai mua ei olis päästetty mukaan.
No nyt ruiskutetaan siipien ja muun koneen päältä lumet ja jää pois, että tää hökötys lentäisi. Nyt niistä tuli ihan vihreät..
Vielä kolme minuuttia. Ja nyt sytty merkkivalot.
Ja nyt se on menoa!! Suomi me näemme seuraavaksi 1. Joulukuuta. <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti